Hylätyksi tulemisen pelko

Niin, hylätyksi tulemisen pelko. Asia jota en haluaisi ajatella, josta en ehkä haluaisi kirjoittaa. Mutta ei siitä eroonkaan pääse, ei ainakaan sivuuttamalla sitä. Se on asia jota olen pelännyt lähes koko elämäni ajan, olen vältellyt sitä ja ajatellut ettei siinä ole mitään järkeä, se menee ohi. Vasta terapiassa olen uskaltanut hiukan puhua siitä, ensimmäistä kertaa olen myöntänyt sen olemassa olon, sen etten olekaan niin vahva kuin yritän aina esittää. Terapiani on jatkunut melkein kaksi vuotta, ja sitä mukaa kun olen alkanut luottaa terapeuttiini, pelkään entistä enemmän hänen menettämistään. Ensimmäinen hylätyksi tulemisen kokemukseni jonka muistan, oli se päivä kun muutimme pois isän luota ollessani 4-vuotias. Muistan kuinka itkin ja halusin jäädä isän luo. Asiaa ei auttanut se että näin häntä korkeintaan kahden viikon välein, välillä tapaamiset peruuntuivat äidin saadessa minut ja isosiskoni uskomaan että isä oli ihan kamala ihminen. Emme siis aina halunneet nähdä isää, emme tienneet mitä meidän olisi pitänyt ajatella. Seuraava kokemukseni oli pahempi, kun sairastuin munuaistulehdukseen eikä äitini vienyt minua lääkäriin. Hän ei periaatteessa hylännyt minua mutta henkisesti kyllä, sanoin että minua sattuu ja hän katsoi kun kiemurtelin tuskissani, ja jätti siihen. Olisin voinut kuolla ja hän ei tehnyt mitään. Sekin tuntui kamalalta kun äiti sanoi usein ettei hän eläisi pitkään ja pelkäsin hänen kuolevan. Sen jälkeen hän uhkasi että joutuisin lastenkotiin jos kertoisin elämästäni jollekin, pelkäsin että joutuisin lähtemään kotoa. 12-vuotiaana minulle ja isosiskolle tuli riitaa isän kanssa, tai oikeastaan minä en liittynyt siihen mitenkään koska en edes sanonut mitään mutta olin sivullinen uhri siinä tilanteessa. Ennen isä halasi minua joka kerta kun kävin hänen luonaan, tuntui aina siltä että hän oikeasti välitti minusta. Sen riidan jälkeen emme nähneet kahteen vuoteen, eikä hän enää koskaan halannut minua myöhemminkään. Isä tiesi että riita johtui äidistä, ja hän lakkasi näkemästä minua ja siskoani koska ei jaksanut tapella äidin kanssa. Tavallaan ymmärrän sen, tilanne oli isällekin todella vaikea. Mutta olen silti vihainen ja loukkaantunut, miksei hän pitänyt puoliani. Minähän en edes riidellyt hänen kanssaan jos tarkkoja ollaan. Miksi hän hylkäsi minut.. Hän tiesi senkin että äiti on hankala ihminen, miksi minun piti kärsiä ilman että isänikään teki mitään hyvinvointini eteen. Se jätti jälkensä enkä ole vieläkään päässyt yli siitä. Rakastan isää mutta olen vihainen, miten voi vain hylätä oman lapsensa. Myöhemmin äiti hylkäsi minut laitoksiin, hän ei edes halunnut minua kotiin. Tein kaikkeni ollakseni hyvä ihminen, autoin äitiä ja huolehdin parhaani mukaan, ja jäin yksin. 

Vaikka äiti hakkasi minua, kohteli muutenkin kurjasti ja lopulta hylkäsi, silti isän käytös satutti vielä pahemmin. En tiennyt millaista se on kun oma äiti rakastaa, eihän äitini koskaan välittänyt tai huolehtinut minusta. Mutta isä välitti joskus ja muistan kuinka iloinen olin kun hän halasi minua, tai kun kävelimme rannalla käsi kädessä. Sain tietää miltä oman vanhemman rakkaus tuntuu, ja sitten menetin sen. Isä oli poissa ja tiesin mitä kaipaan. Myöhemmin isä tuli takaisin, mutta kaikki luottamus häneen oli kadonnut. Vieläkin tunnen välillä olevani se lapsi joka kaipaa isäänsä, eikä se kaipaus tunnu katoavan koskaan. Joskus mietin että voiko minusta koskaan tulla tasapainoista aikuista, kun tunnen vain olevani hylätty lapsi. Sitten äiti hylkäsi minut lopullisesti, pikkusiskoni myös. Vaikka vihaan heitä ja joskus jopa toivoin etten näkisi heitä enää ikinä, hylätyksi tuleminen satuttaa silti. He olivat perhettäni ja olin myös riippuvainen heistä, ja toivoin aina että he muuttuisivat ja kohtelisivat minua paremmin. Vähän aikaa sitten suutuin terapeutilleni, tyypillisesti väärinkäsityksen takia, oma syyni siis. Pelkään vain niin kovasti että hän hylkää minut, jos alankin luottamaan niin joudunko katumaan. Käsitän hänen sanansa helposti väärin, huomaan kaikki lauseet jotka saattaisivat mahdollisesti viitata hylkäämiseen. Sain sentään kerrottua siitä ja puhuimme asiasta, eikä hän kuulemma jätä minua ennen kuin olen valmis siihen. Viime vuoden puolella hän oli monta viikkoa sairaslomalla, silloin pelkäsin että hän kuolisi. Oikeastaan silloin ymmärsin kuinka tärkeä hän on minulle, en ole koskaan välittänyt niin paljon kenestäkään ihmisestä jolle olen käynyt puhumassa. Oli pelottavaa huomata kuinka paljon tarvitsen terapeuttia, kamalaa myöntää sellaista edes itselleen. Aina kun päästän jonkun lähelle, pelkään pettyväni. Luottamisessa on aina se riski että toinen ei olekaan luottamuksen arvoinen. Mutta terapiassa on tärkeää pystyä luottamaan, tiesin sen olevan vaikeaa mutta en odottanut kuinka vaikeaa se lopulta olisikaan. Ehkä vaikeinta ei olekaan se ettei osaa tai uskalla luottaa, vaan se ettei halua luottaa. Ei halua tulla rikotuksi enää kertaakaan, ja toisaalta ilman riskin ottamista ei voi koskaan muuttaa itseään tai elämäänsä.

Olen miettinyt että miksi päädyin juuri kyseiseen terapeuttiin, miksi se oli niin itsestään selvää että laittaisin viestiä juuri hänelle. En edes harkinnut ketään muuta. Minähän pelkään kaikkia ihmisiä, mutta erityisesti miehiä. Varsinkin jos on pitkä ja roteva, terapeuttini on näistä kaikkea. Normaalisti välttelisin hänen tyylistään ihmistä parhaani mukaan. Asiassa oli kuitenkin se ongelma etten todellakaan halunnut naispuolista terapeuttia. Koska vaikka tunnen miehiä kohtaan enemmän pelkoa, niin naisia kohtaan tunnen enemmän vihaa. Helpompaa mennä jopa hyvin pelottavan ihmisen luo kuin sellaisen jota kohtaan tuntee vain inhoa ja vihaa jo ennen kuin on tavannutkaan. Asiassa on myös se ristiriita että usein pidän miehistä vaikka pelkäisinkin. Tuntui jotenkin luontevalta laittaa viestiä terapeutille joka muistutti eniten isääni. Ehkä jollain tavalla se tuntui turvallisemmalta, ja vaikka asia hävettää minua erittäin paljon niin taisin etsiä jotain isän korviketta. Halusin kai vielä sen turvallisen ihmisen joka huolehtisi minusta kunnes olisin valmis päästämään irti. Isäni jätti minut liian pian ja väärällä tavalla, toivon että terapeutti voisi antaa tavallaan korjaavan kokemuksen. Toivottavasti tällä kertaa en joudu pettymään, toivon että terapian päättyessä pärjään paremmin ja osaan olla itsenäinen aikuinen.