Vuoden pahin päivä

Joskus mietin että mikä on vuoden pahin päivä. Ystävänpäivä on yksi pahimmista, kun muistaa tavallistakin paremmin ettei minulla ole ystäviä. Mutta ehkä pahin on kuitenkin se päivä jolloin ystäväni kuoli, tai hänen syntymäpäivänsä jota ei enää vietetä.. Ensi kuussa tulee kahdeksan vuotta täyteen siitä kun hän teki itsemurhan. Hän oli melkein 23-vuotias, syntymäpäivä olisi ollut alle kahden viikon päästä. Melkein koko tämän ajan olen yrittänyt vain olla ajattelematta asiaa, niin kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vasta psykoterapeutille uskalsin myöntää ystäväni olevan kuollut, samalla yritin myöntää sen itselleni. Se on edelleen työn alla, en halua uskoa sitä. Ajatus on vain liian tuskallinen. Ajatus siitä etten oikeasti enää koskaan näe häntä, hän on poissa. Koko loppu elämäni elän ilman häntä. Ystäväni, käytetään vaikka nimeä Noora, oli ihmisenä mielenkiintoinen, hankalakin. Hän oli minusta kaksi vuotta vanhempi ja tunsin hänet koko elämäni. Hänen pikkusiskonsa oli minusta kaksi vuotta nuorempi, lapsina leikimme usein kaikki yhdessä, minä ja isosiskoni, Noora ja hänen pikkusiskonsa. Joskus olin parempi kaveri hänen pikkusiskonsa kanssa mutta kasvaessamme Noorasta tuli minulle parempi kaveri. Kun minä masennuin, Noora yritti kannustaa ja hän kävi luonani kun jouduin suljetulle osastolle hoitoon. Noora kärsi myös masennuksesta jo nuorena, ehkä sen vuoksi hän ymmärsi minua niin hyvin.  Hän oli suljetulla osastolla aika pian minun jälkeeni, myöhemmin vielä monta kertaa uudestaan. Kävimme yhdessä kävelyllä koiriemme kanssa, juttelimme tai istuimme vaan yhdessä hiljaa. Hän haastoi usein riitaa ihmisten kanssa, monen mielestä hän oli ärsyttävä. Mutta ei Noora tarkoittanut pahaa, hänellä oli vain niin kurja olo. Kun hän kärsi, hän ei itkenyt vaan huusi tai nauroi ja esitti iloista. Minulle hän ei esittänyt, ei haastanut riitaa eikä nauranut ellei ollut iloinen. Ei itkenytkään, mutta välillä istuessamme hiljaa hän tuntui katsovan jonnekin tyhjyyteen, silloin hänen kärsimyksensä näki. Kai hän tiesi että minä kyllä ymmärsin. Hän piti paljon piirtämisestä, kävi jotain kouluakin siihen liittyen. Jonkin aikaa ennen kuolemaansa hän aloitti valokuvaamisen, kuvasi ainakin häitä ja jääkiekkopelejä. Koirista hän piti paljon, hänen koiransa oli suomenlapinkoira. Hän haaveili toisestakin, vielä hetki ennen kuolemaansa. Alun perin hänen haaveenaan oli karvaton kiinanharjakoira, en yhtään tiedä miten hän päätyi suomenlapinkoiraan. Harrastuksina oli myös elokuvien katselu, manga ja anime olivat myös tärkeitä. Välillä hänen pukeutumistyylinsä oli goottimainen ja joskus taas hyvinkin pirteä ja värikäs. Mielenkiintoinen persoona kyllä. Kun jouduin 16-vuotiaana laitoskierteeseen, emme juurikaan nähneet. Perhetukikeskuksessa ollessani pääsin useammin ihmisten luo mutta muuten olin eri paikkakunnilla ja pääsin harvoin käymään kotipaikkakunnallani. Noora oli välillä myös osastolla joten emme nähneet senkään vertaa. Silloin kun oli mahdollisuus, vietimme aikaa yhdessä. Kerran hän katsoi viilleltyä kättäni ja oli huolissaan. Hän varoitti viiltämästä liian syvälle, hänen haavansa oli pitänyt tikata. Kun hän halasi minua, se oli tuskallista koska syömishäiriö teki hänestä niin laihan ja heikon tuntuisen. Toivoin niin kovasti että hän paranisi kaikesta ja olisi onnellinen. Kun pääsin vihdoin, vuosien jälkeen, muuttamaan kotipaikkakunnalleni, luulin että näkisimme taas useammin. Näin hänet kerran. Kadun ikuisesti sitä millainen olin silloin, sitä etten kuunnellut. En ymmärrä sitä vieläkään, minähän kuuntelen aina. Sen kerran kun en kuunnellut, kaikki meni pieleen. Ehkä olisinkin kuunnellut jos lääkitykseni ei olisi saanut minua melkein nukahtamaan pystyyn, jos olisin pystynyt keskittymään johonkin. Tapaamisemme jälkeen olin vihainen itselleni ja päätin että kun seuraavaksi näkisimme niin halaisin Nooraa ja pyytäisin anteeksi. Kuuntelisin oikeasti jos hänellä olisi asiaa. Mutta en nähnyt häntä enää. Reilu viikko myöhemmin hän luovutti, myöhästyin. Se oli sunnuntai, maanantaina sain kuulla mitä oli tapahtunut. Olin silloin asuntolassa, äitini kertoi asiasta palaverin jälkeen. Hän sanoi että "Noora on kuollut". Ensimmäinen reaktioni oli se että aloin itkemään. En edes ehtinyt miettiä etten saisi itkeä, äitini edessä se oli aina kiellettyä. Samaan aikaan joku osa minusta oli täysin välinpitämätön, mietti että mitä väliä sillä oli. Ehkä se osa ei halunnut myöntää tapahtunutta todeksi. Sen kerran äitini halasi minua vaikka itkin, pienen hetken kunnes hän sanoi menevänsä katsomaan miten isosiskoni pärjää. Jäin ihan yksin. Samaan aikaan en tuntenut mitään ja kuitenkin kärsin todella paljon. Halusin kuolla. Jonkin aikaa itkettyäni minussa vahvistui ajatus ettei mitään oikeasti tapahtunut, sen avulla pystyin jatkamaan elämää. Seuraavana päivänä omahoitajani kysyi että miten pärjään. Vastasin että ihan hyvin, minusta oikeasti tuntui siltä. Sillä tavalla selvisin kaikki nämä vuodet. Joku jossain mieleni perukoilla muisti ja kärsi mutta sivuutin sen. Kun kerroin asiasta terapeutille, tuntui kuin Noora olisi kuollut vasta silloin. Ensimmäiset viikot Nooran kuoleman jälkeen näin joka yö painajaisia siitä. Unet olivat erilaisia mutta jokaisessa oli sama juttu, Noora kuoli tai sitten tiesin hänen kuolevan. Enkä ehtinyt hyvästellä. Hän saattoi kuolla autokolarissa, hukkua, tehdä itsemurhan tai muuta. Joissain unissa hän käveli edelläni, tiesin hänen kuolevan ja yritin saada hänet kiinni halatakseni vielä viimeisen kerran. Mutta olin liian hidas. Pikku hiljaa unet vähenivät ja sitten loppuivat. Kunnes tapasin Nooran vanhemmat, sen jälkeen näin samantyyppistä unta parina yönä. Mutta sen jälkeen kun puhuin Noorasta ensimmäisen kerran terapeutille, en vielä kertonut hänen kuolleen, näin taas unta hänestä. Se uni oli kuitenkin erilainen. Halasin Nooraa ja pyysin anteeksi.