Yksi erittäin tehokas tapa pilata lapsen luottamus ihmisiin, on olla uskomatta hänen puheitaan, vaikka totuudesta olisi selviä merkkejä. Kun lapsi leimataan valehtelijaksi ja väkivaltaiseksi täysin ilman perusteluja, kun sen tekevät ihmiset joiden tehtävä on suojella lasta. Mihin lapsi voi enää uskoa, paitsi siihen että hän on kamala ja syyllinen kaikkeen. Kun vanhempani eivät huolehtineet minusta ja toinen oli väkivaltainen minua kohtaan, luulin saavani ymmärrystä lastensuojelun työntekijöiltä. Mutta kun vihdoin kerroin edes jonkin verran elämästäni, melkein kaikki uskoivatkin äitiäni. Vain yksi lasun ihmisistä uskoi minua ja oli myötätuntoinen, ja häntä en kauaa nähnytkään. Kyllä, olin usein vihaisen näköinen enkä puhunut paljon. Se ei tarkoittanut että olisin halunnut satuttaa jotain, eikä tehnyt minusta valehtelijaa. Jos oli kärsivällinen ja ansaitsi luottamukseni niin pystyin kertomaan, pystyin itkemään. Mutta melkein kaikki olivat niin ennakkoluuloisia etteivät vaivautuneet selvittämään mistä ongelmani johtuivat, ja miksi vaikutin vihaiselta. Minulla todettiin selektiivinen mutismi jo kun olin 5- tai 6-vuotias, oli siis syy puhumattomuuteeni. Mutta ennemmin uskottiin että kieltäydyin puhumasta. Joskus ihmettelin että kuvittelivatko ihmiset oikeasti etten vain halunnut puhua. En minä niin tyhmä ollut, itsehän siitä eniten kärsin.. Äitini hakkasi minua vuosien ajan, isäpuoleni löi minua kerran ja äitiä usein jolloin näin kaiken. Ongelmia riitti, oli monia syitä siihen miksi olin niin sulkeutunut. Kun kerroin että äiti hakkasi minua niin ei sitä uskottu. Kun äiti väittikin minua väkivaltaiseksi niin sehän uskottiin heti, ei minulta enää kysyttykään asioista.
Jo 5-vuotiaana näytin merkkejä siitä ettei kotona ollut kaikki hyvin, ollessamme äitini ja isosiskoni kanssa psykiatrin luona reagoiden ahdistumalla voimakkaasti äidin puhuessa suuttumisestaan. Hän ei myöntänyt suuttuvansa koskaan kunnolla mutta ahdistuneen huutoni "Mitä nyt?!", olisi pitänyt herättää epäilykset. Sitäkin ihmeteltiin kun äiti ei vienytkään minua sovituille psykologikäynneille, ei suostunut myöskään osastohoitoon. Isosiskoni kertoi että isäpuoli oli väkivaltainen äitiä kohtaan ja että me pelkäsimme. Mutta kaikki kuitattiin sillä kun äiti sanoi joka kerta että he olivat eronneet. Sitä hän ei toki maininnut että he palasivat aina yhteen. Isosiskoni olisi voinut kertoa myös äidin käytöksestä, hän puhui helpommin kuin minä. Hän olisi voinut mainita siitä että äiti oli humalassa joka päivä, jätti meidät usein jo pieninä keskenämme lähtiessään baariin ja siitä kerrasta kun isosisko näki äidin hakkaavan minua raipalla. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, työntekijät puhuivat vain äidin kanssa. Ihan kuin lastaan hakkaava vastuuton äiti myöntäisi kaiken.. Minut kyllä huostaanotettiin, mutta suurin ongelma oli koulunkäynti eikä minun hyvinvointini. Piti vain jaksaa käydä koulua vaikka olin rikki ja itsemurhan partaalla. Kävin kuitenkin yläasteen loppuun, se oli minulle suuri saavutus. Mutta se ei riittänyt, en saanut pitää yhtään taukoa. Lopulta sanottiin että joko käyn koulua tai menen suljetulle osastolle. Osastolle päädyinkin ja sieltä seuraavalle. Sitten täytin 18 vuotta ja kuvittelin että olisin vapaa. Mutta lastensuojelulla oli keinonsa pitää minut laitoksessa, oli oikeus lastensuojelun jälkihuoltoon. Oikeasti se oli velvollisuus jolta en voinut välttyä. Jouduin kitumaan laitoksessa pahoinpideltävänä, hylättiin täysin eikä autettu. Lastensuojelun idea on hyvä, autetaan lasta ja huolehditaan että hänellä menee hyvin. Huostaanotto on joissain tapauksissa lapsen etu. Mutta minun kohdallani lastensuojelusta oli vain haittaa, se teki elämästäni pahempaa kuin olisin voinut kuvitellakaan. Psykoterapeuttini yrittää vakuuttaa minua siitä ettei mikään tapahtunut ollut minun syytäni, ja puhuu vakavista laiminlyönneistä. Isosiskoni on samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta on todella vaikeaa luottaa enää ihmisiin, kaikki uskoni ihmisten hyvyyteen hajotettiin enkä tiedä voiko sitä korjata. Lastensuojelu melkein tappoi minut.
