Lastensuojelu, lapsen painajainen

Yksi erittäin tehokas tapa pilata lapsen luottamus ihmisiin, on olla uskomatta hänen puheitaan, vaikka totuudesta olisi selviä merkkejä. Kun lapsi leimataan valehtelijaksi ja väkivaltaiseksi täysin ilman perusteluja, kun sen tekevät ihmiset joiden tehtävä on suojella lasta. Mihin lapsi voi enää uskoa, paitsi siihen että hän on kamala ja syyllinen kaikkeen. Kun vanhempani eivät huolehtineet minusta ja toinen oli väkivaltainen minua kohtaan, luulin saavani ymmärrystä lastensuojelun työntekijöiltä. Mutta kun vihdoin kerroin edes jonkin verran elämästäni, melkein kaikki uskoivatkin äitiäni. Vain yksi lasun ihmisistä uskoi minua ja oli myötätuntoinen, ja häntä en kauaa nähnytkään. Kyllä, olin usein vihaisen näköinen enkä puhunut paljon. Se ei tarkoittanut että olisin halunnut satuttaa jotain, eikä tehnyt minusta valehtelijaa. Jos oli kärsivällinen ja ansaitsi luottamukseni niin pystyin kertomaan, pystyin itkemään. Mutta melkein kaikki olivat niin ennakkoluuloisia etteivät vaivautuneet selvittämään mistä ongelmani johtuivat, ja miksi vaikutin vihaiselta. Minulla todettiin selektiivinen mutismi jo kun olin 5- tai 6-vuotias, oli siis syy puhumattomuuteeni. Mutta ennemmin uskottiin että kieltäydyin puhumasta. Joskus ihmettelin että kuvittelivatko ihmiset oikeasti etten vain halunnut puhua. En minä niin tyhmä ollut, itsehän siitä eniten kärsin.. Äitini hakkasi minua vuosien ajan, isäpuoleni löi minua kerran ja äitiä usein jolloin näin kaiken. Ongelmia riitti, oli monia syitä siihen miksi olin niin sulkeutunut. Kun kerroin että äiti hakkasi minua niin ei sitä uskottu. Kun äiti väittikin minua väkivaltaiseksi niin sehän uskottiin heti, ei minulta enää kysyttykään asioista. 

Jo 5-vuotiaana näytin merkkejä siitä ettei kotona ollut kaikki hyvin, ollessamme äitini ja isosiskoni kanssa psykiatrin luona reagoiden ahdistumalla voimakkaasti äidin puhuessa suuttumisestaan. Hän ei myöntänyt suuttuvansa koskaan kunnolla mutta ahdistuneen huutoni "Mitä nyt?!", olisi pitänyt herättää epäilykset. Sitäkin ihmeteltiin kun äiti ei vienytkään minua sovituille psykologikäynneille, ei suostunut myöskään osastohoitoon. Isosiskoni kertoi että isäpuoli oli väkivaltainen äitiä kohtaan ja että me pelkäsimme. Mutta kaikki kuitattiin sillä kun äiti sanoi joka kerta että he olivat eronneet. Sitä hän ei toki maininnut että he palasivat aina yhteen. Isosiskoni olisi voinut kertoa myös äidin käytöksestä, hän puhui helpommin kuin minä. Hän olisi voinut mainita siitä että äiti oli humalassa joka päivä, jätti meidät usein jo pieninä keskenämme lähtiessään baariin ja siitä kerrasta kun isosisko näki äidin hakkaavan minua raipalla. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, työntekijät puhuivat vain äidin kanssa. Ihan kuin lastaan hakkaava vastuuton äiti myöntäisi kaiken.. Minut kyllä huostaanotettiin, mutta suurin ongelma oli koulunkäynti eikä minun hyvinvointini. Piti vain jaksaa käydä koulua vaikka olin rikki ja itsemurhan partaalla. Kävin kuitenkin yläasteen loppuun, se oli minulle suuri saavutus. Mutta se ei riittänyt, en saanut pitää yhtään taukoa. Lopulta sanottiin että joko käyn koulua tai menen suljetulle osastolle. Osastolle päädyinkin ja sieltä seuraavalle. Sitten täytin 18 vuotta ja kuvittelin että olisin vapaa. Mutta lastensuojelulla oli keinonsa pitää minut laitoksessa, oli oikeus lastensuojelun jälkihuoltoon. Oikeasti se oli velvollisuus jolta en voinut välttyä. Jouduin kitumaan laitoksessa pahoinpideltävänä, hylättiin täysin eikä autettu. Lastensuojelun idea on hyvä, autetaan lasta ja huolehditaan että hänellä menee hyvin. Huostaanotto on joissain tapauksissa lapsen etu. Mutta minun kohdallani lastensuojelusta oli vain haittaa, se teki elämästäni pahempaa kuin olisin voinut kuvitellakaan. Psykoterapeuttini yrittää vakuuttaa minua siitä ettei mikään tapahtunut ollut minun syytäni, ja puhuu vakavista laiminlyönneistä. Isosiskoni on samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta on todella vaikeaa luottaa enää ihmisiin, kaikki uskoni ihmisten hyvyyteen hajotettiin enkä tiedä voiko sitä korjata. Lastensuojelu melkein tappoi minut.

Hylätyksi tulemisen pelko

Niin, hylätyksi tulemisen pelko. Asia jota en haluaisi ajatella, josta en ehkä haluaisi kirjoittaa. Mutta ei siitä eroonkaan pääse, ei ainakaan sivuuttamalla sitä. Se on asia jota olen pelännyt lähes koko elämäni ajan, olen vältellyt sitä ja ajatellut ettei siinä ole mitään järkeä, se menee ohi. Vasta terapiassa olen uskaltanut hiukan puhua siitä, ensimmäistä kertaa olen myöntänyt sen olemassa olon, sen etten olekaan niin vahva kuin yritän aina esittää. Terapiani on jatkunut melkein kaksi vuotta, ja sitä mukaa kun olen alkanut luottaa terapeuttiini, pelkään entistä enemmän hänen menettämistään. Ensimmäinen hylätyksi tulemisen kokemukseni jonka muistan, oli se päivä kun muutimme pois isän luota ollessani 4-vuotias. Muistan kuinka itkin ja halusin jäädä isän luo. Asiaa ei auttanut se että näin häntä korkeintaan kahden viikon välein, välillä tapaamiset peruuntuivat äidin saadessa minut ja isosiskoni uskomaan että isä oli ihan kamala ihminen. Emme siis aina halunneet nähdä isää, emme tienneet mitä meidän olisi pitänyt ajatella. Seuraava kokemukseni oli pahempi, kun sairastuin munuaistulehdukseen eikä äitini vienyt minua lääkäriin. Hän ei periaatteessa hylännyt minua mutta henkisesti kyllä, sanoin että minua sattuu ja hän katsoi kun kiemurtelin tuskissani, ja jätti siihen. Olisin voinut kuolla ja hän ei tehnyt mitään. Sekin tuntui kamalalta kun äiti sanoi usein ettei hän eläisi pitkään ja pelkäsin hänen kuolevan. Sen jälkeen hän uhkasi että joutuisin lastenkotiin jos kertoisin elämästäni jollekin, pelkäsin että joutuisin lähtemään kotoa. 12-vuotiaana minulle ja isosiskolle tuli riitaa isän kanssa, tai oikeastaan minä en liittynyt siihen mitenkään koska en edes sanonut mitään mutta olin sivullinen uhri siinä tilanteessa. Ennen isä halasi minua joka kerta kun kävin hänen luonaan, tuntui aina siltä että hän oikeasti välitti minusta. Sen riidan jälkeen emme nähneet kahteen vuoteen, eikä hän enää koskaan halannut minua myöhemminkään. Isä tiesi että riita johtui äidistä, ja hän lakkasi näkemästä minua ja siskoani koska ei jaksanut tapella äidin kanssa. Tavallaan ymmärrän sen, tilanne oli isällekin todella vaikea. Mutta olen silti vihainen ja loukkaantunut, miksei hän pitänyt puoliani. Minähän en edes riidellyt hänen kanssaan jos tarkkoja ollaan. Miksi hän hylkäsi minut.. Hän tiesi senkin että äiti on hankala ihminen, miksi minun piti kärsiä ilman että isänikään teki mitään hyvinvointini eteen. Se jätti jälkensä enkä ole vieläkään päässyt yli siitä. Rakastan isää mutta olen vihainen, miten voi vain hylätä oman lapsensa. Myöhemmin äiti hylkäsi minut laitoksiin, hän ei edes halunnut minua kotiin. Tein kaikkeni ollakseni hyvä ihminen, autoin äitiä ja huolehdin parhaani mukaan, ja jäin yksin. 

Vaikka äiti hakkasi minua, kohteli muutenkin kurjasti ja lopulta hylkäsi, silti isän käytös satutti vielä pahemmin. En tiennyt millaista se on kun oma äiti rakastaa, eihän äitini koskaan välittänyt tai huolehtinut minusta. Mutta isä välitti joskus ja muistan kuinka iloinen olin kun hän halasi minua, tai kun kävelimme rannalla käsi kädessä. Sain tietää miltä oman vanhemman rakkaus tuntuu, ja sitten menetin sen. Isä oli poissa ja tiesin mitä kaipaan. Myöhemmin isä tuli takaisin, mutta kaikki luottamus häneen oli kadonnut. Vieläkin tunnen välillä olevani se lapsi joka kaipaa isäänsä, eikä se kaipaus tunnu katoavan koskaan. Joskus mietin että voiko minusta koskaan tulla tasapainoista aikuista, kun tunnen vain olevani hylätty lapsi. Sitten äiti hylkäsi minut lopullisesti, pikkusiskoni myös. Vaikka vihaan heitä ja joskus jopa toivoin etten näkisi heitä enää ikinä, hylätyksi tuleminen satuttaa silti. He olivat perhettäni ja olin myös riippuvainen heistä, ja toivoin aina että he muuttuisivat ja kohtelisivat minua paremmin. Vähän aikaa sitten suutuin terapeutilleni, tyypillisesti väärinkäsityksen takia, oma syyni siis. Pelkään vain niin kovasti että hän hylkää minut, jos alankin luottamaan niin joudunko katumaan. Käsitän hänen sanansa helposti väärin, huomaan kaikki lauseet jotka saattaisivat mahdollisesti viitata hylkäämiseen. Sain sentään kerrottua siitä ja puhuimme asiasta, eikä hän kuulemma jätä minua ennen kuin olen valmis siihen. Viime vuoden puolella hän oli monta viikkoa sairaslomalla, silloin pelkäsin että hän kuolisi. Oikeastaan silloin ymmärsin kuinka tärkeä hän on minulle, en ole koskaan välittänyt niin paljon kenestäkään ihmisestä jolle olen käynyt puhumassa. Oli pelottavaa huomata kuinka paljon tarvitsen terapeuttia, kamalaa myöntää sellaista edes itselleen. Aina kun päästän jonkun lähelle, pelkään pettyväni. Luottamisessa on aina se riski että toinen ei olekaan luottamuksen arvoinen. Mutta terapiassa on tärkeää pystyä luottamaan, tiesin sen olevan vaikeaa mutta en odottanut kuinka vaikeaa se lopulta olisikaan. Ehkä vaikeinta ei olekaan se ettei osaa tai uskalla luottaa, vaan se ettei halua luottaa. Ei halua tulla rikotuksi enää kertaakaan, ja toisaalta ilman riskin ottamista ei voi koskaan muuttaa itseään tai elämäänsä.

Olen miettinyt että miksi päädyin juuri kyseiseen terapeuttiin, miksi se oli niin itsestään selvää että laittaisin viestiä juuri hänelle. En edes harkinnut ketään muuta. Minähän pelkään kaikkia ihmisiä, mutta erityisesti miehiä. Varsinkin jos on pitkä ja roteva, terapeuttini on näistä kaikkea. Normaalisti välttelisin hänen tyylistään ihmistä parhaani mukaan. Asiassa oli kuitenkin se ongelma etten todellakaan halunnut naispuolista terapeuttia. Koska vaikka tunnen miehiä kohtaan enemmän pelkoa, niin naisia kohtaan tunnen enemmän vihaa. Helpompaa mennä jopa hyvin pelottavan ihmisen luo kuin sellaisen jota kohtaan tuntee vain inhoa ja vihaa jo ennen kuin on tavannutkaan. Asiassa on myös se ristiriita että usein pidän miehistä vaikka pelkäisinkin. Tuntui jotenkin luontevalta laittaa viestiä terapeutille joka muistutti eniten isääni. Ehkä jollain tavalla se tuntui turvallisemmalta, ja vaikka asia hävettää minua erittäin paljon niin taisin etsiä jotain isän korviketta. Halusin kai vielä sen turvallisen ihmisen joka huolehtisi minusta kunnes olisin valmis päästämään irti. Isäni jätti minut liian pian ja väärällä tavalla, toivon että terapeutti voisi antaa tavallaan korjaavan kokemuksen. Toivottavasti tällä kertaa en joudu pettymään, toivon että terapian päättyessä pärjään paremmin ja osaan olla itsenäinen aikuinen.