Äitini hylkäämä

 On kulunut neljä viikkoa siitä kun tapahtui se mitä olen pelännyt lähes koko elämäni ajan. Äitini totesi ettei halua enää nähdä minua. Ensimmäisen kerran uskalsin ottaa puheeksi sen miten hän hakkasi minua kun olin lapsi, se ei tosiaan päättynyt hyvin, ei mennyt niin kuin toivoin. En enää jaksanut esittää että kaikki olisi hyvin, toivoin hänen osoittavan edes hiukan katumusta jolloin olisin ehkä pystynyt jatkamaan elämää tyytyväisempänä ja välimme olisivat paremmat. Mutta se yksi kysymys "Miksi hakkasit minua?", oli liikaa. Hän katsoi minua silmiin niin kylmästi ja vihaisesti, ja sanoi ettei hän ollut minua hakannut. Normaalisti se katse olisi hiljentänyt minut heti, mutta en edes jaksanut pelätä. Sanoin että kyllä hän hakkasi, minä muistan. Totesin että isosiskonikin muistaa yhden kerran. Silloin äiti ei vastannutkaan ettei hän lyönyt, vaan ettei isosiskoni sellaista muista. Vastasin että kyllä muistaa, jonka jälkeen äiti kielsikin taas kaiken. Sitten hän vain lähti. Siinä vaiheessa suutuin oikeasti, huusin että myöntäisi edes mitä hän on tehnyt. Ei mitään reaktiota. Sitten haukuin häntä sairaaksi kusipääksi, huusin että hän teki elämästäni helvettiä ja että vihaan häntä. Sitten hän oli mennyt. Nyt ainakin ymmärrän että hän ei todellakaan ole pahoillaan, ei tunne katumusta. Nyt hän syyttää minua siitä että hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä, olin kamala kun raivosin hänelle. Kyllä, tiedän huutaneeni kamalasti enkä pidä sellaisesta. Mutta mitä hän odotti kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun hän ei voinut edes keskustella järkevästi. Minä yritin, halusin vain että tulisimme paremmin toimeen keskenämme. Mutta luulen hänen odottaneen tätä jo pitkään, hän halusi minusta eroon jo kauan sitten.

En koskaan halunnut ajatella sitä, mutta kylmä tosiasia on se että äitini jätti minut kuolemaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kun sairastuin munuaistulehdukseen eikä hän vienyt minua lääkäriin. Olin silloin 5-vuotias. Muistan kun kiemurtelin tuskissani sohvalla, istuminenkaan ei onnistunut ja se kipu oli ihan kamalaa. En pystynyt syömäänkään. Äiti kyllä huomasi sen, hänhän meni ohitseni aina tupakalla käydessään. Ja minä valitin että minua sattuu. Tilaamieni potilastietojen mukaan hän on myös mitannut kuumeeni, joka oli yli 39 astetta. Ei häntä kiinnostanut. Seuraavana päivänä ei sattunut niin paljon ja kävelin yksin tarhaan. En kuitenkaan ehtinyt olemaan kauaa kun tuli todella huono olo ja meinasin pyörtyä. Ohjaajat huomasivat etten ollut kunnossa ja pääsin lääkäriin, sieltä vietiin isompaan sairaalaan. Olin viikon verran antibiootti-tiputuksessa. Äiti ei vaikuttanut silloinkaan huolestuneelta, hän oli ainoastaan vihainen kun kaikki ihmettelivät että miksei hän vienyt minua lääkäriin. Ei hän kuulemma huomannut mitään ongelmia. Hän on puhunut siitä muutaman kerran vuosien aikana, ihmettelin että miksi hän puolusteli itseään koska kuvittelin että hän puhui totta. Muistin aina hämärästi sen mahakivun, mutta yritin unohtaa sen ajatellen että ei kai se mitään vakavaa ollut. En halunnut uskoa sitä, että äitini oikeasti jätti minut kuolemaan. Se tuntui liian kamalalta. Toisella kerralla meinasin hukkua, olin 7-vuotias enkä osannut vielä uida. Siitä äiti valehteli, tajusin senkin vasta vähän aikaa sitten. Ennen äiti selitti että hän oli raskaana ja hänen vatsansa oli niin iso ettei hän sen takia tullut hakemaan minua. Jonkin aikaa sitten hän kuitenkin sanoi että pikkusiskoni oli niin pieni eikä äiti voinut jättää häntä yksin. Se on huono juttu kun unohtaa mitä on valehdellut, asia alkaa mietityttää. Sehän oli se kesä jolloin täytin 7 vuotta. Ei pikkusiskoa vielä ollut eikä äiti ollut raskaanakaan, tai ainakaan pitkällä. Ei äiti halunnut pelastaa minua, hän jätti minut silloinkin kuolemaan. Harmi vain että äitini kaveri oli mukana ja pelasti henkeni. Näin myöhemmin kun asiaa ajattelee niin eihän uimataidotonta lasta pidä päästää yksin veteen.. Ei äiti voinut minua tappaakaan, sellaisesta todennäköisesti jää kiinni. Mutta jos olisin sattunut niin sanotusti vahingossa kuolemaan, äidin ei olisi tarvinnut esittääkään välittävänsä minusta ja kaikki olisivat säälineet häntä kun hänen lapsensa olisi kuollut. Ajatus siitä että oma äitini halusi minun kuolevan, on aivan kauhea. Tavallaan jopa toivon etten olisi selvinnyt.

Kaikista ärsyttävintä on se että silti jollain tavalla kaipaan äitiä. Ihmistä joka jätti minut kuolemaan, joka hakkasi minua vuosien ajan, haukkui ja huusi jatkuvasti ja muistutti kuinka kamala ihminen olen. Ihmistä joka hylkäsi minut laitoksiin eikä halunnut minua takaisin kotiin. Mikä saa kaipaamaan sellaista ihmistä? Ne pienet hetket joina hän esitti mukavaa ja joina yritin uskoa että hänessäkin on jotain hyvää, vaikka todellisuudessa hän halusi vain hyötyä minusta. Hän teki minut riippuvaiseksi itsestään, sai uskomaan etten pärjää ilman häntä. Nyt on tavallaan helpottunut olo koska minun ei enää tarvitse odottaa että äiti hylkää minut, eikä hän voi enää määrätä millainen minun täytyy olla tai miten pitää käyttäytyä. Mutta nyt kukaan ei kerro mitä minun pitää tehdä. Olen aina yrittänyt olla sitä mitä muut haluavat, useimmiten epäonnistuen täysin mutta yrittänyt kuitenkin. Olen tehnyt niin kuin on käsketty. Ensin äidin luona asuessani, sitten laitoksissa ja sen jälkeen yksin asuessani kun äitini on taas hallinnut minua. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen oikeasti vapaa. Mutta nyt en enää tiedä mitä minulta odotetaan. Tunnen olevani pahasti eksyksissä. Nyt en ole enää vankina laitoksessa, en myöskään äitini vankina. Olen vankina omassa mielessäni, juuttuneena siihen helvettiin jota elämäni oli niin monen vuoden ajan. Se on pelottavaa.

Kipua ja ahdistusta..

Taas näitä päiviä kun nilkka särkee tunnista toiseen ja ahdistus alkaa vallata mieltä. Ahdistaa kipu itsessään sekä se syy miksi sattuu. Kaikki alkoi 10 vuotta sitten ollessani laitoshoidossa. Kun minut yritettiin pakottaa puhumaan psykologille ja lopputulos oli se että minut pakotettiin lattialle makaamaan, yksi hoitaja väänsi nilkkaani ja painoi sitä lattiaa vasten. Sen jälkeen nilkka oli mustelmilla ja nahkaa lähti, siitä asti se on ollut kipeä. Silloin en pyytänyt että pääsisin lääkärille, kärsin hiljaa. En olisi voinut kertoa mitä tapahtui enkä halunnut kenenkään koskevan nilkkaani. Kävin lääkärissä kolme vuotta myöhemmin päästyäni pois laitoksesta. En kyllä kertonut silloinkaan että mistä kipu alkoi. Otettiin röngenkuvat, todettiin aseptinen luunekroosi. Tämän luin paperista jonka sain, lääkärin kanssa en enää puhunut enkä saanut mitään tietoa että mitä tuo käytännössä tarkoittaa. Olen etsinyt tietoa netistä, miettinyt että johtuuko tuo luunekroosi siitä mitä laitoksessa tapahtui ja paraneeko tai paheneeko se. En löytänyt paljon mitään hyödyllistä. Jossain kyllä luki että tuo luunekroosi voi tulla vamman seurauksena jos verenkierto estyy, eli periaatteessa voisi ehkä olla mahdollista että syynä on tuo pahoinpitely. Nyt nilkka on särkenyt useammin ja pahemmin kuin aiemmin. Välillä särky saa minut ahdistumaan niin pahasti että viiltelen, koska sitä kipua minä voin hallita. Se tilanne oli viimeinen niitti joka sai minut hiljenemään, minä itse en enää puhunut. Eri osani hoitivat puhumisen, tai sitten olin hiljaa. Se päivä jäi mieleeni päivänä jona menetin vähäisenkin luottamukseni ihmisiin, päivänä jolloin joku minussa meni rikki . Psykologi joka pakottaa puhumaan ja katsoo tyynesti vieressä kun ihmistä pahoinpidellään, sitä en uskonut näkeväni.. Eikä hän ollut edes pahoillaan. Uhkasi että niin kävisi uudestaan ellen kertoisi itse etten halua puhua hänelle enää. Joskus nilkan särky saa minut miettimään että voisiko sille tehdä jotain, pitäisikö käydä vielä lääkärissä. Mutta en halua, tai uskalla. En halua kenenkään koskevan siihen. Muistan sen tuskan ja pelkään. Viimeksi selvisin kun olin olevinani joku muu, joku osistani teki sen minun puolestani. Mutta nyt en usko sen onnistuvan, en pysty olemaan ajattelematta tai uskottelemaan etten se ole minä. Vihaan tätä niin paljon, tätä kipua ja pelkoa. Vihaan niitä sadisteja jotka tekivät tämän minulle. Se päivä on myös yksi iso syy siihen miksi minun on hyvin vaikeaa puhua psykoterapeutilleni. Vaikeaa luottaa ja uskaltaa puhua mitään kun muistan miten psykologin kanssa kävi. Onneksi terapeutti tuntuu ymmärtävän, toivottavasti hän jaksaa olla kärsivällinen. Itse olen turhautunut siihen etten vieläkään juurikaan puhu, mutta se on vain niin vaikeaa ja pelottavaa..

Traumatisoitunut? Minäkö?

En ikinä ymmärtänyt että minulla on traumoja, en ymmärtänyt mitä ne käytännössä edes ovat. Sana trauma toi mieleeni lähinnä auto-onnettomuuden tai muun vastaavan tapahtuman joka johtaa fyysiseen loukkaantumiseen. En ajatellut että ne voisivat olla psyykkisiä vaurioita esimerkiksi väkivallan seurauksena. Olen kokenut traumaattisia asioita usein, lapsesta asti, ja vasta 28-vuotiaana tajusin asian psykoterapiassa. Nyt ymmärrä myös paremmin miksi tunteeni ja reaktioni eivät todellakaan ole aina mitenkään järkeviä. Aiemmin ketään ei kiinnostanut traumataustani, odotettiin että paranisin lääkkeillä. Sain myös keskusteluapua mutta ei siitä mitään hyötyä ollut kun ei koskaan keskitytty ongelmieni syihin. Viimeisin psykiatrinen sairaanhoitaja puhui kanssani muun muassa kaupassa käynnin aiheuttamasta ahdistuksesta mutta ei hän miettinyt mistä se ahdistus voisi johtua. Ei häntä edes kiinnostanut menneisyyteni, totesi vain jotain tyyliin että se nyt on mennyttä. En hyötynyt mitenkään hänen kanssaan puhumisesta, eikä itse puhuminenkaan sujunut omalta osaltani kovin hyvin. Terapeutti ajatteli asiaa heti laajemmin ja sai minutkin ymmärtämään että se ahdistus johtuu menneisyydestäni, siitä mitä olen kokenut. Ennen pidin itseäni ihan sekopäänä syystä että pelkään ihmisiä. Ajattelin etten koskaan uskaltaisi kertoa siitä kenellekään koska pelkäsin muidenkin pitävän minua hulluna. Sitten kuitenkin uskalsin kertoa terapeutille, ja hän ymmärsikin asian täysin. Ei hän pitänytkään sitä outona. Kerroin myös muista ongelmistani, siitä miten minulta saattaa lähteä kuulo tai näkö tietyissä tilanteissa. Jos joku vaikka huutaa tai yrittää kätellä minua niin näin saattaa käydä. Se onkin dissosiaatio-oireilua, ihan normaalia kaikkien kokemusteni jälkeen. Vuosien mittaiset aukot muistissani ovat myös täysin normaaleja, muistini on pätkäissyt ne kohdat joita en haluakaan muistaa. Olin ennen ajatellut elämääni tyyliin "Minulla oli ihan tavallinen lapsuus, äiti löi minua joskus ja isäpuoli äitiä, mutta eikö kaikilla lapsilla olekin sellaista." "Vietin vuosia laitoksessa jossa ei kohdeltu hyvin, mutta se oli ja meni, sitä ei mietitä." "Ystäväni kuoli mutta en mieti sitäkään." Kuvittelin etten edes ansaitse terapiaa, monella muulla on isompia ongelmia. Terapian myötä olen alkanut ymmärtämään (ja myöntämään itselleni) että elämäni on oikeasti ollut rankkaa ja minulla on kamala olo ihan syystä. Kun ensimmäisen kerran olin puhunut terapeutille, kirjoitin hänelle sen jälkeen sähköpostia. Hän vastasi minulle ja kirjoitti että hänen mielestään olen jopa ihmeellisen hyvin selvinnyt näin vaikeista kokemuksista. Mietin vain että miten niin vaikeista.. Siihen mennessä hän ei edes tiennyt läheskään kaikkea ikävää elämästäni. On yllättävän vaikeaa myöntää itselleen kuinka paljon on kärsinyt, kuinka kamalia asioita on kokenut, Tuntuu kamalalta ajatella sitä kaikkea, kohdata ne tapahtumat ja tunteet. Se on todella pelottavaa, toivon kuitenkin että siitä on hyötyä. En vielä pysty menemään syvemmälle ajatuksiini, ehkä joskus jos pystyn luottamaan siihen että terapeutti on tukenani ja kestän sen kaiken.

Haastetta tuo myös hieman osiin jakautunut persoonani. On olemassa perus minä, se jolla on normaalit tunteet ja joka on masentunut sekä ahdistunut. Se kaipaa ihmisten läheisyyttä ja nähdyksi tulemista. Mutta suurin osa ihmisistä ei koskaan näe sitä, se ei uskalla näyttäytyä koska pelkää ettei sitä hyväksytä sellaisena kuin se on. Se on ollut yllättävän suuressa roolissa terapeutin kanssa puhuessa, kerrankin pystyn olemaan rehellinen. Sitten on vihainen osa, se vihaa aluksi kaikkia vieraita ihmisiä. Joitain se lakkaa vihaamasta mutta toisia ei.  Se ei halua päästää ketään lähelle. Se toimii puolustuksena, ettei kukaan pääsisi satuttamaan. On myös iloinen osa, se joka ei muista tuskallisia tunteita eikä ota vakavasti mitään mitä minulle on tapahtunut. Sen ansiosta selvisin hengissä. Se myös puhuu ja nauraa, se ei pelkää. Lisäksi on pelkäävä osa, se kantaa kaikkia ikäviä muistoja ja tunteita eikä uskalla luottaa kehenkään. Se panikoi vieraiden ihmisten lähellä ja kestää pitkään ennen kuin se uskaltaa rentoutua. Tasapainoinen osa suhtautuu tyynesti kaikkeen. Se hillitsee vahvempia tunteita ja estää minua suuttumasta, tai ainakin yrittää. Välinpitämätön osa on se jota ei kiinnosta mikään. Se selviää kaupassa käymisestäkin hyvin koska se ei välitä vaikka ympärillä olisi ihmisiä. On myös osa joka keskittyy vihaamaan ja halveksimaan minua, sekä syyttämään kaikesta. Sen mielestä en ansaitse terapiaa ja oon täysin epäonnistunut ihmisenä. Yksi terapian isoista haasteista onkin eri osieni erilaiset mielipiteet. Yksi ei halua päästää terapeuttiakaan lähelle, toinen ei myönnä että mitään ongelmia onkaan. Kolmas pelkää todella paljon ja neljäs ajattelee etten ansaitse terapiaa, pitää pärjätä yksin. Viides on niin välinpitämätön ettei sitä kiinnosta puhuminen ja asioista kertominen. Vaikeaa etsiä kaiken keskeltä se oikea minä joka kärsii ja tarvitsee apua. Olen vasta alkanut ymmärtämään eri osiani, ja myöntämään että minulla on sellaisia. Isosiskoni ja terapeutti ovat ainoat jotka tietävät niistä, onnekseni kumpikaan ei pidä minua täysin seonneena toisin kuin pelkäsin. Olen miettinyt että onkohan minulla jonkin näköinen dissosiaatiohäiriö. Diagnoosia en ainakaan tule saamaan koska en uskalla puhua psykiatrille. Pääasia on että saan selityksen oireilleni ja niiden syille. Onneksi löysin terapeutin jolla riittää ymmärrystä, silloinkin kun itselläni ei sitä ole.

Jo kahdeksan vuotta ilman ystävääni

Jos voisin, pyytäisin anteeksi
Mut vaikka sen huutaisin, et sitä kuulisi
Niin pahoillani olen, kunpa tietäisit sen
Tein väärin kun en sua kuunnellut, sitä et ansainnut
Muistosi säilyy aina sydämessäni
Ehkä vielä joskus olen luonasi

Jo kahdeksan vuotta siitä kun menetin rakkaan ystäväni. Koskaan ei pitäisi olettaa kenenkään pärjäävän, se ei ole mikään itsestäänselvyys. Harmi että opin sen liian myöhään..

Vuoden pahin päivä

Joskus mietin että mikä on vuoden pahin päivä. Ystävänpäivä on yksi pahimmista, kun muistaa tavallistakin paremmin ettei minulla ole ystäviä. Mutta ehkä pahin on kuitenkin se päivä jolloin ystäväni kuoli, tai hänen syntymäpäivänsä jota ei enää vietetä.. Ensi kuussa tulee kahdeksan vuotta täyteen siitä kun hän teki itsemurhan. Hän oli melkein 23-vuotias, syntymäpäivä olisi ollut alle kahden viikon päästä. Melkein koko tämän ajan olen yrittänyt vain olla ajattelematta asiaa, niin kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vasta psykoterapeutille uskalsin myöntää ystäväni olevan kuollut, samalla yritin myöntää sen itselleni. Se on edelleen työn alla, en halua uskoa sitä. Ajatus on vain liian tuskallinen. Ajatus siitä etten oikeasti enää koskaan näe häntä, hän on poissa. Koko loppu elämäni elän ilman häntä. Ystäväni, käytetään vaikka nimeä Noora, oli ihmisenä mielenkiintoinen, hankalakin. Hän oli minusta kaksi vuotta vanhempi ja tunsin hänet koko elämäni. Hänen pikkusiskonsa oli minusta kaksi vuotta nuorempi, lapsina leikimme usein kaikki yhdessä, minä ja isosiskoni, Noora ja hänen pikkusiskonsa. Joskus olin parempi kaveri hänen pikkusiskonsa kanssa mutta kasvaessamme Noorasta tuli minulle parempi kaveri. Kun minä masennuin, Noora yritti kannustaa ja hän kävi luonani kun jouduin suljetulle osastolle hoitoon. Noora kärsi myös masennuksesta jo nuorena, ehkä sen vuoksi hän ymmärsi minua niin hyvin.  Hän oli suljetulla osastolla aika pian minun jälkeeni, myöhemmin vielä monta kertaa uudestaan. Kävimme yhdessä kävelyllä koiriemme kanssa, juttelimme tai istuimme vaan yhdessä hiljaa. Hän haastoi usein riitaa ihmisten kanssa, monen mielestä hän oli ärsyttävä. Mutta ei Noora tarkoittanut pahaa, hänellä oli vain niin kurja olo. Kun hän kärsi, hän ei itkenyt vaan huusi tai nauroi ja esitti iloista. Minulle hän ei esittänyt, ei haastanut riitaa eikä nauranut ellei ollut iloinen. Ei itkenytkään, mutta välillä istuessamme hiljaa hän tuntui katsovan jonnekin tyhjyyteen, silloin hänen kärsimyksensä näki. Kai hän tiesi että minä kyllä ymmärsin. Hän piti paljon piirtämisestä, kävi jotain kouluakin siihen liittyen. Jonkin aikaa ennen kuolemaansa hän aloitti valokuvaamisen, kuvasi ainakin häitä ja jääkiekkopelejä. Koirista hän piti paljon, hänen koiransa oli suomenlapinkoira. Hän haaveili toisestakin, vielä hetki ennen kuolemaansa. Alun perin hänen haaveenaan oli karvaton kiinanharjakoira, en yhtään tiedä miten hän päätyi suomenlapinkoiraan. Harrastuksina oli myös elokuvien katselu, manga ja anime olivat myös tärkeitä. Välillä hänen pukeutumistyylinsä oli goottimainen ja joskus taas hyvinkin pirteä ja värikäs. Mielenkiintoinen persoona kyllä. Kun jouduin 16-vuotiaana laitoskierteeseen, emme juurikaan nähneet. Perhetukikeskuksessa ollessani pääsin useammin ihmisten luo mutta muuten olin eri paikkakunnilla ja pääsin harvoin käymään kotipaikkakunnallani. Noora oli välillä myös osastolla joten emme nähneet senkään vertaa. Silloin kun oli mahdollisuus, vietimme aikaa yhdessä. Kerran hän katsoi viilleltyä kättäni ja oli huolissaan. Hän varoitti viiltämästä liian syvälle, hänen haavansa oli pitänyt tikata. Kun hän halasi minua, se oli tuskallista koska syömishäiriö teki hänestä niin laihan ja heikon tuntuisen. Toivoin niin kovasti että hän paranisi kaikesta ja olisi onnellinen. Kun pääsin vihdoin, vuosien jälkeen, muuttamaan kotipaikkakunnalleni, luulin että näkisimme taas useammin. Näin hänet kerran. Kadun ikuisesti sitä millainen olin silloin, sitä etten kuunnellut. En ymmärrä sitä vieläkään, minähän kuuntelen aina. Sen kerran kun en kuunnellut, kaikki meni pieleen. Ehkä olisinkin kuunnellut jos lääkitykseni ei olisi saanut minua melkein nukahtamaan pystyyn, jos olisin pystynyt keskittymään johonkin. Tapaamisemme jälkeen olin vihainen itselleni ja päätin että kun seuraavaksi näkisimme niin halaisin Nooraa ja pyytäisin anteeksi. Kuuntelisin oikeasti jos hänellä olisi asiaa. Mutta en nähnyt häntä enää. Reilu viikko myöhemmin hän luovutti, myöhästyin. Se oli sunnuntai, maanantaina sain kuulla mitä oli tapahtunut. Olin silloin asuntolassa, äitini kertoi asiasta palaverin jälkeen. Hän sanoi että "Noora on kuollut". Ensimmäinen reaktioni oli se että aloin itkemään. En edes ehtinyt miettiä etten saisi itkeä, äitini edessä se oli aina kiellettyä. Samaan aikaan joku osa minusta oli täysin välinpitämätön, mietti että mitä väliä sillä oli. Ehkä se osa ei halunnut myöntää tapahtunutta todeksi. Sen kerran äitini halasi minua vaikka itkin, pienen hetken kunnes hän sanoi menevänsä katsomaan miten isosiskoni pärjää. Jäin ihan yksin. Samaan aikaan en tuntenut mitään ja kuitenkin kärsin todella paljon. Halusin kuolla. Jonkin aikaa itkettyäni minussa vahvistui ajatus ettei mitään oikeasti tapahtunut, sen avulla pystyin jatkamaan elämää. Seuraavana päivänä omahoitajani kysyi että miten pärjään. Vastasin että ihan hyvin, minusta oikeasti tuntui siltä. Sillä tavalla selvisin kaikki nämä vuodet. Joku jossain mieleni perukoilla muisti ja kärsi mutta sivuutin sen. Kun kerroin asiasta terapeutille, tuntui kuin Noora olisi kuollut vasta silloin. Ensimmäiset viikot Nooran kuoleman jälkeen näin joka yö painajaisia siitä. Unet olivat erilaisia mutta jokaisessa oli sama juttu, Noora kuoli tai sitten tiesin hänen kuolevan. Enkä ehtinyt hyvästellä. Hän saattoi kuolla autokolarissa, hukkua, tehdä itsemurhan tai muuta. Joissain unissa hän käveli edelläni, tiesin hänen kuolevan ja yritin saada hänet kiinni halatakseni vielä viimeisen kerran. Mutta olin liian hidas. Pikku hiljaa unet vähenivät ja sitten loppuivat. Kunnes tapasin Nooran vanhemmat, sen jälkeen näin samantyyppistä unta parina yönä. Mutta sen jälkeen kun puhuin Noorasta ensimmäisen kerran terapeutille, en vielä kertonut hänen kuolleen, näin taas unta hänestä. Se uni oli kuitenkin erilainen. Halasin Nooraa ja pyysin anteeksi.