Äitini hylkäämä

 On kulunut neljä viikkoa siitä kun tapahtui se mitä olen pelännyt lähes koko elämäni ajan. Äitini totesi ettei halua enää nähdä minua. Ensimmäisen kerran uskalsin ottaa puheeksi sen miten hän hakkasi minua kun olin lapsi, se ei tosiaan päättynyt hyvin, ei mennyt niin kuin toivoin. En enää jaksanut esittää että kaikki olisi hyvin, toivoin hänen osoittavan edes hiukan katumusta jolloin olisin ehkä pystynyt jatkamaan elämää tyytyväisempänä ja välimme olisivat paremmat. Mutta se yksi kysymys "Miksi hakkasit minua?", oli liikaa. Hän katsoi minua silmiin niin kylmästi ja vihaisesti, ja sanoi ettei hän ollut minua hakannut. Normaalisti se katse olisi hiljentänyt minut heti, mutta en edes jaksanut pelätä. Sanoin että kyllä hän hakkasi, minä muistan. Totesin että isosiskonikin muistaa yhden kerran. Silloin äiti ei vastannutkaan ettei hän lyönyt, vaan ettei isosiskoni sellaista muista. Vastasin että kyllä muistaa, jonka jälkeen äiti kielsikin taas kaiken. Sitten hän vain lähti. Siinä vaiheessa suutuin oikeasti, huusin että myöntäisi edes mitä hän on tehnyt. Ei mitään reaktiota. Sitten haukuin häntä sairaaksi kusipääksi, huusin että hän teki elämästäni helvettiä ja että vihaan häntä. Sitten hän oli mennyt. Nyt ainakin ymmärrän että hän ei todellakaan ole pahoillaan, ei tunne katumusta. Nyt hän syyttää minua siitä että hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä, olin kamala kun raivosin hänelle. Kyllä, tiedän huutaneeni kamalasti enkä pidä sellaisesta. Mutta mitä hän odotti kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun hän ei voinut edes keskustella järkevästi. Minä yritin, halusin vain että tulisimme paremmin toimeen keskenämme. Mutta luulen hänen odottaneen tätä jo pitkään, hän halusi minusta eroon jo kauan sitten.

En koskaan halunnut ajatella sitä, mutta kylmä tosiasia on se että äitini jätti minut kuolemaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kun sairastuin munuaistulehdukseen eikä hän vienyt minua lääkäriin. Olin silloin 5-vuotias. Muistan kun kiemurtelin tuskissani sohvalla, istuminenkaan ei onnistunut ja se kipu oli ihan kamalaa. En pystynyt syömäänkään. Äiti kyllä huomasi sen, hänhän meni ohitseni aina tupakalla käydessään. Ja minä valitin että minua sattuu. Tilaamieni potilastietojen mukaan hän on myös mitannut kuumeeni, joka oli yli 39 astetta. Ei häntä kiinnostanut. Seuraavana päivänä ei sattunut niin paljon ja kävelin yksin tarhaan. En kuitenkaan ehtinyt olemaan kauaa kun tuli todella huono olo ja meinasin pyörtyä. Ohjaajat huomasivat etten ollut kunnossa ja pääsin lääkäriin, sieltä vietiin isompaan sairaalaan. Olin viikon verran antibiootti-tiputuksessa. Äiti ei vaikuttanut silloinkaan huolestuneelta, hän oli ainoastaan vihainen kun kaikki ihmettelivät että miksei hän vienyt minua lääkäriin. Ei hän kuulemma huomannut mitään ongelmia. Hän on puhunut siitä muutaman kerran vuosien aikana, ihmettelin että miksi hän puolusteli itseään koska kuvittelin että hän puhui totta. Muistin aina hämärästi sen mahakivun, mutta yritin unohtaa sen ajatellen että ei kai se mitään vakavaa ollut. En halunnut uskoa sitä, että äitini oikeasti jätti minut kuolemaan. Se tuntui liian kamalalta. Toisella kerralla meinasin hukkua, olin 7-vuotias enkä osannut vielä uida. Siitä äiti valehteli, tajusin senkin vasta vähän aikaa sitten. Ennen äiti selitti että hän oli raskaana ja hänen vatsansa oli niin iso ettei hän sen takia tullut hakemaan minua. Jonkin aikaa sitten hän kuitenkin sanoi että pikkusiskoni oli niin pieni eikä äiti voinut jättää häntä yksin. Se on huono juttu kun unohtaa mitä on valehdellut, asia alkaa mietityttää. Sehän oli se kesä jolloin täytin 7 vuotta. Ei pikkusiskoa vielä ollut eikä äiti ollut raskaanakaan, tai ainakaan pitkällä. Ei äiti halunnut pelastaa minua, hän jätti minut silloinkin kuolemaan. Harmi vain että äitini kaveri oli mukana ja pelasti henkeni. Näin myöhemmin kun asiaa ajattelee niin eihän uimataidotonta lasta pidä päästää yksin veteen.. Ei äiti voinut minua tappaakaan, sellaisesta todennäköisesti jää kiinni. Mutta jos olisin sattunut niin sanotusti vahingossa kuolemaan, äidin ei olisi tarvinnut esittääkään välittävänsä minusta ja kaikki olisivat säälineet häntä kun hänen lapsensa olisi kuollut. Ajatus siitä että oma äitini halusi minun kuolevan, on aivan kauhea. Tavallaan jopa toivon etten olisi selvinnyt.

Kaikista ärsyttävintä on se että silti jollain tavalla kaipaan äitiä. Ihmistä joka jätti minut kuolemaan, joka hakkasi minua vuosien ajan, haukkui ja huusi jatkuvasti ja muistutti kuinka kamala ihminen olen. Ihmistä joka hylkäsi minut laitoksiin eikä halunnut minua takaisin kotiin. Mikä saa kaipaamaan sellaista ihmistä? Ne pienet hetket joina hän esitti mukavaa ja joina yritin uskoa että hänessäkin on jotain hyvää, vaikka todellisuudessa hän halusi vain hyötyä minusta. Hän teki minut riippuvaiseksi itsestään, sai uskomaan etten pärjää ilman häntä. Nyt on tavallaan helpottunut olo koska minun ei enää tarvitse odottaa että äiti hylkää minut, eikä hän voi enää määrätä millainen minun täytyy olla tai miten pitää käyttäytyä. Mutta nyt kukaan ei kerro mitä minun pitää tehdä. Olen aina yrittänyt olla sitä mitä muut haluavat, useimmiten epäonnistuen täysin mutta yrittänyt kuitenkin. Olen tehnyt niin kuin on käsketty. Ensin äidin luona asuessani, sitten laitoksissa ja sen jälkeen yksin asuessani kun äitini on taas hallinnut minua. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen oikeasti vapaa. Mutta nyt en enää tiedä mitä minulta odotetaan. Tunnen olevani pahasti eksyksissä. Nyt en ole enää vankina laitoksessa, en myöskään äitini vankina. Olen vankina omassa mielessäni, juuttuneena siihen helvettiin jota elämäni oli niin monen vuoden ajan. Se on pelottavaa.