Traumatisoitunut? Minäkö?

En ikinä ymmärtänyt että minulla on traumoja, en ymmärtänyt mitä ne käytännössä edes ovat. Sana trauma toi mieleeni lähinnä auto-onnettomuuden tai muun vastaavan tapahtuman joka johtaa fyysiseen loukkaantumiseen. En ajatellut että ne voisivat olla psyykkisiä vaurioita esimerkiksi väkivallan seurauksena. Olen kokenut traumaattisia asioita usein, lapsesta asti, ja vasta 28-vuotiaana tajusin asian psykoterapiassa. Nyt ymmärrä myös paremmin miksi tunteeni ja reaktioni eivät todellakaan ole aina mitenkään järkeviä. Aiemmin ketään ei kiinnostanut traumataustani, odotettiin että paranisin lääkkeillä. Sain myös keskusteluapua mutta ei siitä mitään hyötyä ollut kun ei koskaan keskitytty ongelmieni syihin. Viimeisin psykiatrinen sairaanhoitaja puhui kanssani muun muassa kaupassa käynnin aiheuttamasta ahdistuksesta mutta ei hän miettinyt mistä se ahdistus voisi johtua. Ei häntä edes kiinnostanut menneisyyteni, totesi vain jotain tyyliin että se nyt on mennyttä. En hyötynyt mitenkään hänen kanssaan puhumisesta, eikä itse puhuminenkaan sujunut omalta osaltani kovin hyvin. Terapeutti ajatteli asiaa heti laajemmin ja sai minutkin ymmärtämään että se ahdistus johtuu menneisyydestäni, siitä mitä olen kokenut. Ennen pidin itseäni ihan sekopäänä syystä että pelkään ihmisiä. Ajattelin etten koskaan uskaltaisi kertoa siitä kenellekään koska pelkäsin muidenkin pitävän minua hulluna. Sitten kuitenkin uskalsin kertoa terapeutille, ja hän ymmärsikin asian täysin. Ei hän pitänytkään sitä outona. Kerroin myös muista ongelmistani, siitä miten minulta saattaa lähteä kuulo tai näkö tietyissä tilanteissa. Jos joku vaikka huutaa tai yrittää kätellä minua niin näin saattaa käydä. Se onkin dissosiaatio-oireilua, ihan normaalia kaikkien kokemusteni jälkeen. Vuosien mittaiset aukot muistissani ovat myös täysin normaaleja, muistini on pätkäissyt ne kohdat joita en haluakaan muistaa. Olin ennen ajatellut elämääni tyyliin "Minulla oli ihan tavallinen lapsuus, äiti löi minua joskus ja isäpuoli äitiä, mutta eikö kaikilla lapsilla olekin sellaista." "Vietin vuosia laitoksessa jossa ei kohdeltu hyvin, mutta se oli ja meni, sitä ei mietitä." "Ystäväni kuoli mutta en mieti sitäkään." Kuvittelin etten edes ansaitse terapiaa, monella muulla on isompia ongelmia. Terapian myötä olen alkanut ymmärtämään (ja myöntämään itselleni) että elämäni on oikeasti ollut rankkaa ja minulla on kamala olo ihan syystä. Kun ensimmäisen kerran olin puhunut terapeutille, kirjoitin hänelle sen jälkeen sähköpostia. Hän vastasi minulle ja kirjoitti että hänen mielestään olen jopa ihmeellisen hyvin selvinnyt näin vaikeista kokemuksista. Mietin vain että miten niin vaikeista.. Siihen mennessä hän ei edes tiennyt läheskään kaikkea ikävää elämästäni. On yllättävän vaikeaa myöntää itselleen kuinka paljon on kärsinyt, kuinka kamalia asioita on kokenut, Tuntuu kamalalta ajatella sitä kaikkea, kohdata ne tapahtumat ja tunteet. Se on todella pelottavaa, toivon kuitenkin että siitä on hyötyä. En vielä pysty menemään syvemmälle ajatuksiini, ehkä joskus jos pystyn luottamaan siihen että terapeutti on tukenani ja kestän sen kaiken.

Haastetta tuo myös hieman osiin jakautunut persoonani. On olemassa perus minä, se jolla on normaalit tunteet ja joka on masentunut sekä ahdistunut. Se kaipaa ihmisten läheisyyttä ja nähdyksi tulemista. Mutta suurin osa ihmisistä ei koskaan näe sitä, se ei uskalla näyttäytyä koska pelkää ettei sitä hyväksytä sellaisena kuin se on. Se on ollut yllättävän suuressa roolissa terapeutin kanssa puhuessa, kerrankin pystyn olemaan rehellinen. Sitten on vihainen osa, se vihaa aluksi kaikkia vieraita ihmisiä. Joitain se lakkaa vihaamasta mutta toisia ei.  Se ei halua päästää ketään lähelle. Se toimii puolustuksena, ettei kukaan pääsisi satuttamaan. On myös iloinen osa, se joka ei muista tuskallisia tunteita eikä ota vakavasti mitään mitä minulle on tapahtunut. Sen ansiosta selvisin hengissä. Se myös puhuu ja nauraa, se ei pelkää. Lisäksi on pelkäävä osa, se kantaa kaikkia ikäviä muistoja ja tunteita eikä uskalla luottaa kehenkään. Se panikoi vieraiden ihmisten lähellä ja kestää pitkään ennen kuin se uskaltaa rentoutua. Tasapainoinen osa suhtautuu tyynesti kaikkeen. Se hillitsee vahvempia tunteita ja estää minua suuttumasta, tai ainakin yrittää. Välinpitämätön osa on se jota ei kiinnosta mikään. Se selviää kaupassa käymisestäkin hyvin koska se ei välitä vaikka ympärillä olisi ihmisiä. On myös osa joka keskittyy vihaamaan ja halveksimaan minua, sekä syyttämään kaikesta. Sen mielestä en ansaitse terapiaa ja oon täysin epäonnistunut ihmisenä. Yksi terapian isoista haasteista onkin eri osieni erilaiset mielipiteet. Yksi ei halua päästää terapeuttiakaan lähelle, toinen ei myönnä että mitään ongelmia onkaan. Kolmas pelkää todella paljon ja neljäs ajattelee etten ansaitse terapiaa, pitää pärjätä yksin. Viides on niin välinpitämätön ettei sitä kiinnosta puhuminen ja asioista kertominen. Vaikeaa etsiä kaiken keskeltä se oikea minä joka kärsii ja tarvitsee apua. Olen vasta alkanut ymmärtämään eri osiani, ja myöntämään että minulla on sellaisia. Isosiskoni ja terapeutti ovat ainoat jotka tietävät niistä, onnekseni kumpikaan ei pidä minua täysin seonneena toisin kuin pelkäsin. Olen miettinyt että onkohan minulla jonkin näköinen dissosiaatiohäiriö. Diagnoosia en ainakaan tule saamaan koska en uskalla puhua psykiatrille. Pääasia on että saan selityksen oireilleni ja niiden syille. Onneksi löysin terapeutin jolla riittää ymmärrystä, silloinkin kun itselläni ei sitä ole.