Ajatuksia tällä hetkellä

En olekaan kirjoittanut mitään pitkään aikaan. Ajatukseni ovat olleet niin tiivisti terapiassa, elämässäni ylipäätään, ja muuten vain kadoksissa. Terapiaa on takana nyt neljä vuotta. Vähitellen luottamus terapeuttia kohtaan on hieman kasvanut, vaikka vastoinkäymisiä sen suhteen on ollut. Mutta vaikka olisin suuttunut hänelle, hän on pysynyt tukenani. Puhuminen ei vieläkään suju niin hyvin kuin toivoisin. Kirjoitan edelleen paljon. Puhun silti enemmän, ja pystyn kertomaan ajatuksistani ja tunteistani paremmin kuin alussa. Dissosiaatio-oireet vaivaavat edelleen, nyt kuitenkin ymmärrän mistä on kyse ja niitä on ehkä vähän helpompi sietää. Olen innostunut uudestaan kirjojen lukemisesta. En lukenut muutamaan vuoteen yhtäkään kirjaa, kun en pystynyt keskittymään. Jossain vaiheessa terapeuttini mainitsi jostain kirjasta ja olin niin utelias että ostin sen itselleni. Sain luettua sen yllättävän nopeasti ja jaksoin keskittyä paremmin kuin odotin. Sen jälkeen olenkin lukenut jo monta kirjaa. 

Enimmäkseen luen jonkinlaisia jännityskirjoja ja dekkareita, tai jotain sen kaltaisia. Myös tositarinoita jotka koskevat erityisesti traumatisoitumista. Luen niistä aiheista koska niitä jaksan lukea, ovat niin mielenkiintoisia. Luen myös sen takia koska yritän ymmärtää itseäni. Kirjojen avulla olen oppinut hiukan ymmärtämään mitä olen kokenut, ja että siihen on syynsä miksi kärsin niin kovasti. Opin, mitkä ovat vaikeita kokemuksia ja etteivät muutkaan selviä niistä niin helposti. Sisäistän paremmin sen millaista elämäni on ollut, ja että minulla on lupa kärsiä kaikesta. En ole vain heikko ja tyhmä ihminen. Toki terapeuttini sanoo sitä aina, mutta konkreettiset esimerkit muiden elämästä ja ajatuksista auttavat myös.

Olen lukenut muun muassa Nicci Frenchin Viikonpäivä-sarjaa, kaikki osat jotka ovat ilmestyneet suomeksi. Viimeksi luin Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin Sebastian Bergman-sarjaa, odotin innolla uutta osaa. Torey Haydenin kirjoja tuli myös luettua, niistäkin kaikki mitä suomennettuna löysin. Rankkoja mutta hyvin mielenkiintoisia. Yksi suosikkikirjoistani on Truddi Chasen Jänis ulvoo. Se on oikeastaan aika kamala, silti aiheeltaan hyvin tärkeä. Sitten on Dave Pelzerin Pimeän poika, joka myös herätti kyllä ajatuksia. Erityisen paljon pidin lisäksi Erik Axl Sundin kirjoista, nekin kaikki tuli jo luettua. Jos ei aina kaipaa tositarinoita, niin ne ovat muuten hyvin mielenkiintoisia. Luettujen kirjojen lista alkaakin olla aika pitkä, näiden lisäksi on joukko kirjoja hyllyssä. Joskus luen synkkiä kirjoja unohtaakseni hetkeksi oman elämäni. Kun ajatukset ovat kirjoissa, niin keskityn siihen ahdistukseen mikä niissä on ja mitä se minussa aiheuttaa, ja sellaista ahdistusta on helpompi käsitellä.

Välillä ahdistus saa vallan ja mietin että mitä järkeä elämässäni on. Siitä huolimatta yritän jaksaa, ja uskoa terapeuttiani kun hän sanoo että oloni paranee vielä. Hän antoi minulle pienen pehmolelun, että muistaisin paremmin hänen olemassaolonsa. Kun dissosiaatio saa välillä kaiken tuntumaan niin epätodelliselta, enkä välttämättä täysin muista sitäkään että ihan oikeasti käyn terapiassa, ja minulla on terapeutti. Kun terapeuttini ei ole paikalla, niin hänen antamansa pehmolelu on. Siten voin muistaa paremmin.

Lastensuojelu, lapsen painajainen

Yksi erittäin tehokas tapa pilata lapsen luottamus ihmisiin, on olla uskomatta hänen puheitaan, vaikka totuudesta olisi selviä merkkejä. Kun lapsi leimataan valehtelijaksi ja väkivaltaiseksi täysin ilman perusteluja, kun sen tekevät ihmiset joiden tehtävä on suojella lasta. Mihin lapsi voi enää uskoa, paitsi siihen että hän on kamala ja syyllinen kaikkeen. Kun vanhempani eivät huolehtineet minusta ja toinen oli väkivaltainen minua kohtaan, luulin saavani ymmärrystä lastensuojelun työntekijöiltä. Mutta kun vihdoin kerroin edes jonkin verran elämästäni, melkein kaikki uskoivatkin äitiäni. Vain yksi lasun ihmisistä uskoi minua ja oli myötätuntoinen, ja häntä en kauaa nähnytkään. Kyllä, olin usein vihaisen näköinen enkä puhunut paljon. Se ei tarkoittanut että olisin halunnut satuttaa jotain, eikä tehnyt minusta valehtelijaa. Jos oli kärsivällinen ja ansaitsi luottamukseni niin pystyin kertomaan, pystyin itkemään. Mutta melkein kaikki olivat niin ennakkoluuloisia etteivät vaivautuneet selvittämään mistä ongelmani johtuivat, ja miksi vaikutin vihaiselta. Minulla todettiin selektiivinen mutismi jo kun olin 5- tai 6-vuotias, oli siis syy puhumattomuuteeni. Mutta ennemmin uskottiin että kieltäydyin puhumasta. Joskus ihmettelin että kuvittelivatko ihmiset oikeasti etten vain halunnut puhua. En minä niin tyhmä ollut, itsehän siitä eniten kärsin.. Äitini hakkasi minua vuosien ajan, isäpuoleni löi minua kerran ja äitiä usein jolloin näin kaiken. Ongelmia riitti, oli monia syitä siihen miksi olin niin sulkeutunut. Kun kerroin että äiti hakkasi minua niin ei sitä uskottu. Kun äiti väittikin minua väkivaltaiseksi niin sehän uskottiin heti, ei minulta enää kysyttykään asioista. 

Jo 5-vuotiaana näytin merkkejä siitä ettei kotona ollut kaikki hyvin, ollessamme äitini ja isosiskoni kanssa psykiatrin luona reagoiden ahdistumalla voimakkaasti äidin puhuessa suuttumisestaan. Hän ei myöntänyt suuttuvansa koskaan kunnolla mutta ahdistuneen huutoni "Mitä nyt?!", olisi pitänyt herättää epäilykset. Sitäkin ihmeteltiin kun äiti ei vienytkään minua sovituille psykologikäynneille, ei suostunut myöskään osastohoitoon. Isosiskoni kertoi että isäpuoli oli väkivaltainen äitiä kohtaan ja että me pelkäsimme. Mutta kaikki kuitattiin sillä kun äiti sanoi joka kerta että he olivat eronneet. Sitä hän ei toki maininnut että he palasivat aina yhteen. Isosiskoni olisi voinut kertoa myös äidin käytöksestä, hän puhui helpommin kuin minä. Hän olisi voinut mainita siitä että äiti oli humalassa joka päivä, jätti meidät usein jo pieninä keskenämme lähtiessään baariin ja siitä kerrasta kun isosisko näki äidin hakkaavan minua raipalla. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, työntekijät puhuivat vain äidin kanssa. Ihan kuin lastaan hakkaava vastuuton äiti myöntäisi kaiken.. Minut kyllä huostaanotettiin, mutta suurin ongelma oli koulunkäynti eikä minun hyvinvointini. Piti vain jaksaa käydä koulua vaikka olin rikki ja itsemurhan partaalla. Kävin kuitenkin yläasteen loppuun, se oli minulle suuri saavutus. Mutta se ei riittänyt, en saanut pitää yhtään taukoa. Lopulta sanottiin että joko käyn koulua tai menen suljetulle osastolle. Osastolle päädyinkin ja sieltä seuraavalle. Sitten täytin 18 vuotta ja kuvittelin että olisin vapaa. Mutta lastensuojelulla oli keinonsa pitää minut laitoksessa, oli oikeus lastensuojelun jälkihuoltoon. Oikeasti se oli velvollisuus jolta en voinut välttyä. Jouduin kitumaan laitoksessa pahoinpideltävänä, hylättiin täysin eikä autettu. Lastensuojelun idea on hyvä, autetaan lasta ja huolehditaan että hänellä menee hyvin. Huostaanotto on joissain tapauksissa lapsen etu. Mutta minun kohdallani lastensuojelusta oli vain haittaa, se teki elämästäni pahempaa kuin olisin voinut kuvitellakaan. Psykoterapeuttini yrittää vakuuttaa minua siitä ettei mikään tapahtunut ollut minun syytäni, ja puhuu vakavista laiminlyönneistä. Isosiskoni on samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta on todella vaikeaa luottaa enää ihmisiin, kaikki uskoni ihmisten hyvyyteen hajotettiin enkä tiedä voiko sitä korjata. Lastensuojelu melkein tappoi minut.

Hylätyksi tulemisen pelko

Niin, hylätyksi tulemisen pelko. Asia jota en haluaisi ajatella, josta en ehkä haluaisi kirjoittaa. Mutta ei siitä eroonkaan pääse, ei ainakaan sivuuttamalla sitä. Se on asia jota olen pelännyt lähes koko elämäni ajan, olen vältellyt sitä ja ajatellut ettei siinä ole mitään järkeä, se menee ohi. Vasta terapiassa olen uskaltanut hiukan puhua siitä, ensimmäistä kertaa olen myöntänyt sen olemassa olon, sen etten olekaan niin vahva kuin yritän aina esittää. Terapiani on jatkunut melkein kaksi vuotta, ja sitä mukaa kun olen alkanut luottaa terapeuttiini, pelkään entistä enemmän hänen menettämistään. Ensimmäinen hylätyksi tulemisen kokemukseni jonka muistan, oli se päivä kun muutimme pois isän luota ollessani 4-vuotias. Muistan kuinka itkin ja halusin jäädä isän luo. Asiaa ei auttanut se että näin häntä korkeintaan kahden viikon välein, välillä tapaamiset peruuntuivat äidin saadessa minut ja isosiskoni uskomaan että isä oli ihan kamala ihminen. Emme siis aina halunneet nähdä isää, emme tienneet mitä meidän olisi pitänyt ajatella. Seuraava kokemukseni oli pahempi, kun sairastuin munuaistulehdukseen eikä äitini vienyt minua lääkäriin. Hän ei periaatteessa hylännyt minua mutta henkisesti kyllä, sanoin että minua sattuu ja hän katsoi kun kiemurtelin tuskissani, ja jätti siihen. Olisin voinut kuolla ja hän ei tehnyt mitään. Sekin tuntui kamalalta kun äiti sanoi usein ettei hän eläisi pitkään ja pelkäsin hänen kuolevan. Sen jälkeen hän uhkasi että joutuisin lastenkotiin jos kertoisin elämästäni jollekin, pelkäsin että joutuisin lähtemään kotoa. 12-vuotiaana minulle ja isosiskolle tuli riitaa isän kanssa, tai oikeastaan minä en liittynyt siihen mitenkään koska en edes sanonut mitään mutta olin sivullinen uhri siinä tilanteessa. Ennen isä halasi minua joka kerta kun kävin hänen luonaan, tuntui aina siltä että hän oikeasti välitti minusta. Sen riidan jälkeen emme nähneet kahteen vuoteen, eikä hän enää koskaan halannut minua myöhemminkään. Isä tiesi että riita johtui äidistä, ja hän lakkasi näkemästä minua ja siskoani koska ei jaksanut tapella äidin kanssa. Tavallaan ymmärrän sen, tilanne oli isällekin todella vaikea. Mutta olen silti vihainen ja loukkaantunut, miksei hän pitänyt puoliani. Minähän en edes riidellyt hänen kanssaan jos tarkkoja ollaan. Miksi hän hylkäsi minut.. Hän tiesi senkin että äiti on hankala ihminen, miksi minun piti kärsiä ilman että isänikään teki mitään hyvinvointini eteen. Se jätti jälkensä enkä ole vieläkään päässyt yli siitä. Rakastan isää mutta olen vihainen, miten voi vain hylätä oman lapsensa. Myöhemmin äiti hylkäsi minut laitoksiin, hän ei edes halunnut minua kotiin. Tein kaikkeni ollakseni hyvä ihminen, autoin äitiä ja huolehdin parhaani mukaan, ja jäin yksin. 

Vaikka äiti hakkasi minua, kohteli muutenkin kurjasti ja lopulta hylkäsi, silti isän käytös satutti vielä pahemmin. En tiennyt millaista se on kun oma äiti rakastaa, eihän äitini koskaan välittänyt tai huolehtinut minusta. Mutta isä välitti joskus ja muistan kuinka iloinen olin kun hän halasi minua, tai kun kävelimme rannalla käsi kädessä. Sain tietää miltä oman vanhemman rakkaus tuntuu, ja sitten menetin sen. Isä oli poissa ja tiesin mitä kaipaan. Myöhemmin isä tuli takaisin, mutta kaikki luottamus häneen oli kadonnut. Vieläkin tunnen välillä olevani se lapsi joka kaipaa isäänsä, eikä se kaipaus tunnu katoavan koskaan. Joskus mietin että voiko minusta koskaan tulla tasapainoista aikuista, kun tunnen vain olevani hylätty lapsi. Sitten äiti hylkäsi minut lopullisesti, pikkusiskoni myös. Vaikka vihaan heitä ja joskus jopa toivoin etten näkisi heitä enää ikinä, hylätyksi tuleminen satuttaa silti. He olivat perhettäni ja olin myös riippuvainen heistä, ja toivoin aina että he muuttuisivat ja kohtelisivat minua paremmin. Vähän aikaa sitten suutuin terapeutilleni, tyypillisesti väärinkäsityksen takia, oma syyni siis. Pelkään vain niin kovasti että hän hylkää minut, jos alankin luottamaan niin joudunko katumaan. Käsitän hänen sanansa helposti väärin, huomaan kaikki lauseet jotka saattaisivat mahdollisesti viitata hylkäämiseen. Sain sentään kerrottua siitä ja puhuimme asiasta, eikä hän kuulemma jätä minua ennen kuin olen valmis siihen. Viime vuoden puolella hän oli monta viikkoa sairaslomalla, silloin pelkäsin että hän kuolisi. Oikeastaan silloin ymmärsin kuinka tärkeä hän on minulle, en ole koskaan välittänyt niin paljon kenestäkään ihmisestä jolle olen käynyt puhumassa. Oli pelottavaa huomata kuinka paljon tarvitsen terapeuttia, kamalaa myöntää sellaista edes itselleen. Aina kun päästän jonkun lähelle, pelkään pettyväni. Luottamisessa on aina se riski että toinen ei olekaan luottamuksen arvoinen. Mutta terapiassa on tärkeää pystyä luottamaan, tiesin sen olevan vaikeaa mutta en odottanut kuinka vaikeaa se lopulta olisikaan. Ehkä vaikeinta ei olekaan se ettei osaa tai uskalla luottaa, vaan se ettei halua luottaa. Ei halua tulla rikotuksi enää kertaakaan, ja toisaalta ilman riskin ottamista ei voi koskaan muuttaa itseään tai elämäänsä.

Olen miettinyt että miksi päädyin juuri kyseiseen terapeuttiin, miksi se oli niin itsestään selvää että laittaisin viestiä juuri hänelle. En edes harkinnut ketään muuta. Minähän pelkään kaikkia ihmisiä, mutta erityisesti miehiä. Varsinkin jos on pitkä ja roteva, terapeuttini on näistä kaikkea. Normaalisti välttelisin hänen tyylistään ihmistä parhaani mukaan. Asiassa oli kuitenkin se ongelma etten todellakaan halunnut naispuolista terapeuttia. Koska vaikka tunnen miehiä kohtaan enemmän pelkoa, niin naisia kohtaan tunnen enemmän vihaa. Helpompaa mennä jopa hyvin pelottavan ihmisen luo kuin sellaisen jota kohtaan tuntee vain inhoa ja vihaa jo ennen kuin on tavannutkaan. Asiassa on myös se ristiriita että usein pidän miehistä vaikka pelkäisinkin. Tuntui jotenkin luontevalta laittaa viestiä terapeutille joka muistutti eniten isääni. Ehkä jollain tavalla se tuntui turvallisemmalta, ja vaikka asia hävettää minua erittäin paljon niin taisin etsiä jotain isän korviketta. Halusin kai vielä sen turvallisen ihmisen joka huolehtisi minusta kunnes olisin valmis päästämään irti. Isäni jätti minut liian pian ja väärällä tavalla, toivon että terapeutti voisi antaa tavallaan korjaavan kokemuksen. Toivottavasti tällä kertaa en joudu pettymään, toivon että terapian päättyessä pärjään paremmin ja osaan olla itsenäinen aikuinen.

Äitini hylkäämä

 On kulunut neljä viikkoa siitä kun tapahtui se mitä olen pelännyt lähes koko elämäni ajan. Äitini totesi ettei halua enää nähdä minua. Ensimmäisen kerran uskalsin ottaa puheeksi sen miten hän hakkasi minua kun olin lapsi, se ei tosiaan päättynyt hyvin, ei mennyt niin kuin toivoin. En enää jaksanut esittää että kaikki olisi hyvin, toivoin hänen osoittavan edes hiukan katumusta jolloin olisin ehkä pystynyt jatkamaan elämää tyytyväisempänä ja välimme olisivat paremmat. Mutta se yksi kysymys "Miksi hakkasit minua?", oli liikaa. Hän katsoi minua silmiin niin kylmästi ja vihaisesti, ja sanoi ettei hän ollut minua hakannut. Normaalisti se katse olisi hiljentänyt minut heti, mutta en edes jaksanut pelätä. Sanoin että kyllä hän hakkasi, minä muistan. Totesin että isosiskonikin muistaa yhden kerran. Silloin äiti ei vastannutkaan ettei hän lyönyt, vaan ettei isosiskoni sellaista muista. Vastasin että kyllä muistaa, jonka jälkeen äiti kielsikin taas kaiken. Sitten hän vain lähti. Siinä vaiheessa suutuin oikeasti, huusin että myöntäisi edes mitä hän on tehnyt. Ei mitään reaktiota. Sitten haukuin häntä sairaaksi kusipääksi, huusin että hän teki elämästäni helvettiä ja että vihaan häntä. Sitten hän oli mennyt. Nyt ainakin ymmärrän että hän ei todellakaan ole pahoillaan, ei tunne katumusta. Nyt hän syyttää minua siitä että hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä, olin kamala kun raivosin hänelle. Kyllä, tiedän huutaneeni kamalasti enkä pidä sellaisesta. Mutta mitä hän odotti kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun hän ei voinut edes keskustella järkevästi. Minä yritin, halusin vain että tulisimme paremmin toimeen keskenämme. Mutta luulen hänen odottaneen tätä jo pitkään, hän halusi minusta eroon jo kauan sitten.

En koskaan halunnut ajatella sitä, mutta kylmä tosiasia on se että äitini jätti minut kuolemaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kun sairastuin munuaistulehdukseen eikä hän vienyt minua lääkäriin. Olin silloin 5-vuotias. Muistan kun kiemurtelin tuskissani sohvalla, istuminenkaan ei onnistunut ja se kipu oli ihan kamalaa. En pystynyt syömäänkään. Äiti kyllä huomasi sen, hänhän meni ohitseni aina tupakalla käydessään. Ja minä valitin että minua sattuu. Tilaamieni potilastietojen mukaan hän on myös mitannut kuumeeni, joka oli yli 39 astetta. Ei häntä kiinnostanut. Seuraavana päivänä ei sattunut niin paljon ja kävelin yksin tarhaan. En kuitenkaan ehtinyt olemaan kauaa kun tuli todella huono olo ja meinasin pyörtyä. Ohjaajat huomasivat etten ollut kunnossa ja pääsin lääkäriin, sieltä vietiin isompaan sairaalaan. Olin viikon verran antibiootti-tiputuksessa. Äiti ei vaikuttanut silloinkaan huolestuneelta, hän oli ainoastaan vihainen kun kaikki ihmettelivät että miksei hän vienyt minua lääkäriin. Ei hän kuulemma huomannut mitään ongelmia. Hän on puhunut siitä muutaman kerran vuosien aikana, ihmettelin että miksi hän puolusteli itseään koska kuvittelin että hän puhui totta. Muistin aina hämärästi sen mahakivun, mutta yritin unohtaa sen ajatellen että ei kai se mitään vakavaa ollut. En halunnut uskoa sitä, että äitini oikeasti jätti minut kuolemaan. Se tuntui liian kamalalta. Toisella kerralla meinasin hukkua, olin 7-vuotias enkä osannut vielä uida. Siitä äiti valehteli, tajusin senkin vasta vähän aikaa sitten. Ennen äiti selitti että hän oli raskaana ja hänen vatsansa oli niin iso ettei hän sen takia tullut hakemaan minua. Jonkin aikaa sitten hän kuitenkin sanoi että pikkusiskoni oli niin pieni eikä äiti voinut jättää häntä yksin. Se on huono juttu kun unohtaa mitä on valehdellut, asia alkaa mietityttää. Sehän oli se kesä jolloin täytin 7 vuotta. Ei pikkusiskoa vielä ollut eikä äiti ollut raskaanakaan, tai ainakaan pitkällä. Ei äiti halunnut pelastaa minua, hän jätti minut silloinkin kuolemaan. Harmi vain että äitini kaveri oli mukana ja pelasti henkeni. Näin myöhemmin kun asiaa ajattelee niin eihän uimataidotonta lasta pidä päästää yksin veteen.. Ei äiti voinut minua tappaakaan, sellaisesta todennäköisesti jää kiinni. Mutta jos olisin sattunut niin sanotusti vahingossa kuolemaan, äidin ei olisi tarvinnut esittääkään välittävänsä minusta ja kaikki olisivat säälineet häntä kun hänen lapsensa olisi kuollut. Ajatus siitä että oma äitini halusi minun kuolevan, on aivan kauhea. Tavallaan jopa toivon etten olisi selvinnyt.

Kaikista ärsyttävintä on se että silti jollain tavalla kaipaan äitiä. Ihmistä joka jätti minut kuolemaan, joka hakkasi minua vuosien ajan, haukkui ja huusi jatkuvasti ja muistutti kuinka kamala ihminen olen. Ihmistä joka hylkäsi minut laitoksiin eikä halunnut minua takaisin kotiin. Mikä saa kaipaamaan sellaista ihmistä? Ne pienet hetket joina hän esitti mukavaa ja joina yritin uskoa että hänessäkin on jotain hyvää, vaikka todellisuudessa hän halusi vain hyötyä minusta. Hän teki minut riippuvaiseksi itsestään, sai uskomaan etten pärjää ilman häntä. Nyt on tavallaan helpottunut olo koska minun ei enää tarvitse odottaa että äiti hylkää minut, eikä hän voi enää määrätä millainen minun täytyy olla tai miten pitää käyttäytyä. Mutta nyt kukaan ei kerro mitä minun pitää tehdä. Olen aina yrittänyt olla sitä mitä muut haluavat, useimmiten epäonnistuen täysin mutta yrittänyt kuitenkin. Olen tehnyt niin kuin on käsketty. Ensin äidin luona asuessani, sitten laitoksissa ja sen jälkeen yksin asuessani kun äitini on taas hallinnut minua. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen oikeasti vapaa. Mutta nyt en enää tiedä mitä minulta odotetaan. Tunnen olevani pahasti eksyksissä. Nyt en ole enää vankina laitoksessa, en myöskään äitini vankina. Olen vankina omassa mielessäni, juuttuneena siihen helvettiin jota elämäni oli niin monen vuoden ajan. Se on pelottavaa.

Kipua ja ahdistusta..

Taas näitä päiviä kun nilkka särkee tunnista toiseen ja ahdistus alkaa vallata mieltä. Ahdistaa kipu itsessään sekä se syy miksi sattuu. Kaikki alkoi 10 vuotta sitten ollessani laitoshoidossa. Kun minut yritettiin pakottaa puhumaan psykologille ja lopputulos oli se että minut pakotettiin lattialle makaamaan, yksi hoitaja väänsi nilkkaani ja painoi sitä lattiaa vasten. Sen jälkeen nilkka oli mustelmilla ja nahkaa lähti, siitä asti se on ollut kipeä. Silloin en pyytänyt että pääsisin lääkärille, kärsin hiljaa. En olisi voinut kertoa mitä tapahtui enkä halunnut kenenkään koskevan nilkkaani. Kävin lääkärissä kolme vuotta myöhemmin päästyäni pois laitoksesta. En kyllä kertonut silloinkaan että mistä kipu alkoi. Otettiin röngenkuvat, todettiin aseptinen luunekroosi. Tämän luin paperista jonka sain, lääkärin kanssa en enää puhunut enkä saanut mitään tietoa että mitä tuo käytännössä tarkoittaa. Olen etsinyt tietoa netistä, miettinyt että johtuuko tuo luunekroosi siitä mitä laitoksessa tapahtui ja paraneeko tai paheneeko se. En löytänyt paljon mitään hyödyllistä. Jossain kyllä luki että tuo luunekroosi voi tulla vamman seurauksena jos verenkierto estyy, eli periaatteessa voisi ehkä olla mahdollista että syynä on tuo pahoinpitely. Nyt nilkka on särkenyt useammin ja pahemmin kuin aiemmin. Välillä särky saa minut ahdistumaan niin pahasti että viiltelen, koska sitä kipua minä voin hallita. Se tilanne oli viimeinen niitti joka sai minut hiljenemään, minä itse en enää puhunut. Eri osani hoitivat puhumisen, tai sitten olin hiljaa. Se päivä jäi mieleeni päivänä jona menetin vähäisenkin luottamukseni ihmisiin, päivänä jolloin joku minussa meni rikki . Psykologi joka pakottaa puhumaan ja katsoo tyynesti vieressä kun ihmistä pahoinpidellään, sitä en uskonut näkeväni.. Eikä hän ollut edes pahoillaan. Uhkasi että niin kävisi uudestaan ellen kertoisi itse etten halua puhua hänelle enää. Joskus nilkan särky saa minut miettimään että voisiko sille tehdä jotain, pitäisikö käydä vielä lääkärissä. Mutta en halua, tai uskalla. En halua kenenkään koskevan siihen. Muistan sen tuskan ja pelkään. Viimeksi selvisin kun olin olevinani joku muu, joku osistani teki sen minun puolestani. Mutta nyt en usko sen onnistuvan, en pysty olemaan ajattelematta tai uskottelemaan etten se ole minä. Vihaan tätä niin paljon, tätä kipua ja pelkoa. Vihaan niitä sadisteja jotka tekivät tämän minulle. Se päivä on myös yksi iso syy siihen miksi minun on hyvin vaikeaa puhua psykoterapeutilleni. Vaikeaa luottaa ja uskaltaa puhua mitään kun muistan miten psykologin kanssa kävi. Onneksi terapeutti tuntuu ymmärtävän, toivottavasti hän jaksaa olla kärsivällinen. Itse olen turhautunut siihen etten vieläkään juurikaan puhu, mutta se on vain niin vaikeaa ja pelottavaa..

Traumatisoitunut? Minäkö?

En ikinä ymmärtänyt että minulla on traumoja, en ymmärtänyt mitä ne käytännössä edes ovat. Sana trauma toi mieleeni lähinnä auto-onnettomuuden tai muun vastaavan tapahtuman joka johtaa fyysiseen loukkaantumiseen. En ajatellut että ne voisivat olla psyykkisiä vaurioita esimerkiksi väkivallan seurauksena. Olen kokenut traumaattisia asioita usein, lapsesta asti, ja vasta 28-vuotiaana tajusin asian psykoterapiassa. Nyt ymmärrä myös paremmin miksi tunteeni ja reaktioni eivät todellakaan ole aina mitenkään järkeviä. Aiemmin ketään ei kiinnostanut traumataustani, odotettiin että paranisin lääkkeillä. Sain myös keskusteluapua mutta ei siitä mitään hyötyä ollut kun ei koskaan keskitytty ongelmieni syihin. Viimeisin psykiatrinen sairaanhoitaja puhui kanssani muun muassa kaupassa käynnin aiheuttamasta ahdistuksesta mutta ei hän miettinyt mistä se ahdistus voisi johtua. Ei häntä edes kiinnostanut menneisyyteni, totesi vain jotain tyyliin että se nyt on mennyttä. En hyötynyt mitenkään hänen kanssaan puhumisesta, eikä itse puhuminenkaan sujunut omalta osaltani kovin hyvin. Terapeutti ajatteli asiaa heti laajemmin ja sai minutkin ymmärtämään että se ahdistus johtuu menneisyydestäni, siitä mitä olen kokenut. Ennen pidin itseäni ihan sekopäänä syystä että pelkään ihmisiä. Ajattelin etten koskaan uskaltaisi kertoa siitä kenellekään koska pelkäsin muidenkin pitävän minua hulluna. Sitten kuitenkin uskalsin kertoa terapeutille, ja hän ymmärsikin asian täysin. Ei hän pitänytkään sitä outona. Kerroin myös muista ongelmistani, siitä miten minulta saattaa lähteä kuulo tai näkö tietyissä tilanteissa. Jos joku vaikka huutaa tai yrittää kätellä minua niin näin saattaa käydä. Se onkin dissosiaatio-oireilua, ihan normaalia kaikkien kokemusteni jälkeen. Vuosien mittaiset aukot muistissani ovat myös täysin normaaleja, muistini on pätkäissyt ne kohdat joita en haluakaan muistaa. Olin ennen ajatellut elämääni tyyliin "Minulla oli ihan tavallinen lapsuus, äiti löi minua joskus ja isäpuoli äitiä, mutta eikö kaikilla lapsilla olekin sellaista." "Vietin vuosia laitoksessa jossa ei kohdeltu hyvin, mutta se oli ja meni, sitä ei mietitä." "Ystäväni kuoli mutta en mieti sitäkään." Kuvittelin etten edes ansaitse terapiaa, monella muulla on isompia ongelmia. Terapian myötä olen alkanut ymmärtämään (ja myöntämään itselleni) että elämäni on oikeasti ollut rankkaa ja minulla on kamala olo ihan syystä. Kun ensimmäisen kerran olin puhunut terapeutille, kirjoitin hänelle sen jälkeen sähköpostia. Hän vastasi minulle ja kirjoitti että hänen mielestään olen jopa ihmeellisen hyvin selvinnyt näin vaikeista kokemuksista. Mietin vain että miten niin vaikeista.. Siihen mennessä hän ei edes tiennyt läheskään kaikkea ikävää elämästäni. On yllättävän vaikeaa myöntää itselleen kuinka paljon on kärsinyt, kuinka kamalia asioita on kokenut, Tuntuu kamalalta ajatella sitä kaikkea, kohdata ne tapahtumat ja tunteet. Se on todella pelottavaa, toivon kuitenkin että siitä on hyötyä. En vielä pysty menemään syvemmälle ajatuksiini, ehkä joskus jos pystyn luottamaan siihen että terapeutti on tukenani ja kestän sen kaiken.

Haastetta tuo myös hieman osiin jakautunut persoonani. On olemassa perus minä, se jolla on normaalit tunteet ja joka on masentunut sekä ahdistunut. Se kaipaa ihmisten läheisyyttä ja nähdyksi tulemista. Mutta suurin osa ihmisistä ei koskaan näe sitä, se ei uskalla näyttäytyä koska pelkää ettei sitä hyväksytä sellaisena kuin se on. Se on ollut yllättävän suuressa roolissa terapeutin kanssa puhuessa, kerrankin pystyn olemaan rehellinen. Sitten on vihainen osa, se vihaa aluksi kaikkia vieraita ihmisiä. Joitain se lakkaa vihaamasta mutta toisia ei.  Se ei halua päästää ketään lähelle. Se toimii puolustuksena, ettei kukaan pääsisi satuttamaan. On myös iloinen osa, se joka ei muista tuskallisia tunteita eikä ota vakavasti mitään mitä minulle on tapahtunut. Sen ansiosta selvisin hengissä. Se myös puhuu ja nauraa, se ei pelkää. Lisäksi on pelkäävä osa, se kantaa kaikkia ikäviä muistoja ja tunteita eikä uskalla luottaa kehenkään. Se panikoi vieraiden ihmisten lähellä ja kestää pitkään ennen kuin se uskaltaa rentoutua. Tasapainoinen osa suhtautuu tyynesti kaikkeen. Se hillitsee vahvempia tunteita ja estää minua suuttumasta, tai ainakin yrittää. Välinpitämätön osa on se jota ei kiinnosta mikään. Se selviää kaupassa käymisestäkin hyvin koska se ei välitä vaikka ympärillä olisi ihmisiä. On myös osa joka keskittyy vihaamaan ja halveksimaan minua, sekä syyttämään kaikesta. Sen mielestä en ansaitse terapiaa ja oon täysin epäonnistunut ihmisenä. Yksi terapian isoista haasteista onkin eri osieni erilaiset mielipiteet. Yksi ei halua päästää terapeuttiakaan lähelle, toinen ei myönnä että mitään ongelmia onkaan. Kolmas pelkää todella paljon ja neljäs ajattelee etten ansaitse terapiaa, pitää pärjätä yksin. Viides on niin välinpitämätön ettei sitä kiinnosta puhuminen ja asioista kertominen. Vaikeaa etsiä kaiken keskeltä se oikea minä joka kärsii ja tarvitsee apua. Olen vasta alkanut ymmärtämään eri osiani, ja myöntämään että minulla on sellaisia. Isosiskoni ja terapeutti ovat ainoat jotka tietävät niistä, onnekseni kumpikaan ei pidä minua täysin seonneena toisin kuin pelkäsin. Olen miettinyt että onkohan minulla jonkin näköinen dissosiaatiohäiriö. Diagnoosia en ainakaan tule saamaan koska en uskalla puhua psykiatrille. Pääasia on että saan selityksen oireilleni ja niiden syille. Onneksi löysin terapeutin jolla riittää ymmärrystä, silloinkin kun itselläni ei sitä ole.

Jo kahdeksan vuotta ilman ystävääni

Jos voisin, pyytäisin anteeksi
Mut vaikka sen huutaisin, et sitä kuulisi
Niin pahoillani olen, kunpa tietäisit sen
Tein väärin kun en sua kuunnellut, sitä et ansainnut
Muistosi säilyy aina sydämessäni
Ehkä vielä joskus olen luonasi

Jo kahdeksan vuotta siitä kun menetin rakkaan ystäväni. Koskaan ei pitäisi olettaa kenenkään pärjäävän, se ei ole mikään itsestäänselvyys. Harmi että opin sen liian myöhään..