Taas näitä päiviä kun nilkka särkee tunnista toiseen ja ahdistus alkaa vallata mieltä. Ahdistaa kipu itsessään sekä se syy miksi sattuu. Kaikki alkoi 10 vuotta sitten ollessani laitoshoidossa. Kun minut yritettiin pakottaa puhumaan psykologille ja lopputulos oli se että minut pakotettiin lattialle makaamaan, yksi hoitaja väänsi nilkkaani ja painoi sitä lattiaa vasten. Sen jälkeen nilkka oli mustelmilla ja nahkaa lähti, siitä asti se on ollut kipeä. Silloin en pyytänyt että pääsisin lääkärille, kärsin hiljaa. En olisi voinut kertoa mitä tapahtui enkä halunnut kenenkään koskevan nilkkaani. Kävin lääkärissä kolme vuotta myöhemmin päästyäni pois laitoksesta. En kyllä kertonut silloinkaan että mistä kipu alkoi. Otettiin röngenkuvat, todettiin aseptinen luunekroosi. Tämän luin paperista jonka sain, lääkärin kanssa en enää puhunut enkä saanut mitään tietoa että mitä tuo käytännössä tarkoittaa. Olen etsinyt tietoa netistä, miettinyt että johtuuko tuo luunekroosi siitä mitä laitoksessa tapahtui ja paraneeko tai paheneeko se. En löytänyt paljon mitään hyödyllistä. Jossain kyllä luki että tuo luunekroosi voi tulla vamman seurauksena jos verenkierto estyy, eli periaatteessa voisi ehkä olla mahdollista että syynä on tuo pahoinpitely. Nyt nilkka on särkenyt useammin ja pahemmin kuin aiemmin. Välillä särky saa minut ahdistumaan niin pahasti että viiltelen, koska sitä kipua minä voin hallita. Se tilanne oli viimeinen niitti joka sai minut hiljenemään, minä itse en enää puhunut. Eri osani hoitivat puhumisen, tai sitten olin hiljaa. Se päivä jäi mieleeni päivänä jona menetin vähäisenkin luottamukseni ihmisiin, päivänä jolloin joku minussa meni rikki . Psykologi joka pakottaa puhumaan ja katsoo tyynesti vieressä kun ihmistä pahoinpidellään, sitä en uskonut näkeväni.. Eikä hän ollut edes pahoillaan. Uhkasi että niin kävisi uudestaan ellen kertoisi itse etten halua puhua hänelle enää. Joskus nilkan särky saa minut miettimään että voisiko sille tehdä jotain, pitäisikö käydä vielä lääkärissä. Mutta en halua, tai uskalla. En halua kenenkään koskevan siihen. Muistan sen tuskan ja pelkään. Viimeksi selvisin kun olin olevinani joku muu, joku osistani teki sen minun puolestani. Mutta nyt en usko sen onnistuvan, en pysty olemaan ajattelematta tai uskottelemaan etten se ole minä. Vihaan tätä niin paljon, tätä kipua ja pelkoa. Vihaan niitä sadisteja jotka tekivät tämän minulle. Se päivä on myös yksi iso syy siihen miksi minun on hyvin vaikeaa puhua psykoterapeutilleni. Vaikeaa luottaa ja uskaltaa puhua mitään kun muistan miten psykologin kanssa kävi. Onneksi terapeutti tuntuu ymmärtävän, toivottavasti hän jaksaa olla kärsivällinen. Itse olen turhautunut siihen etten vieläkään juurikaan puhu, mutta se on vain niin vaikeaa ja pelottavaa..
